Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Raotin hitaasti silmiäni, huomaten auringonsäteiden heijastuvan pesän sisäänkäynniltä pesääni. Minua väsytti kamalasti, mutta tiesin velvollisuuksien kutsuvan. Ummistin vielä hetkeksi silmäni. Kun huomasin olevani taas vajoamassa uneen, räväytin vihreät silmäni nopeasti auki. Auringonsäteistä päätellen aamu oli jo pitkällä, olisi aika nousta ylös. Kampesin itseni hiukan vaivalloisesti istumaan. En pitänyt itseäni vanhana, mutta täytyi myöntää, etten ollut enää yhtä nuori ja vetreä kuin joitain vuodenaikoja sitten. Kylmä ilma oli saanut koko kroppani kohmeeseen. Kurottelin etutassuillani vuoteen päätyä ja notkistin selkäni makoisaan venytykseen. Samalla suuni aukesi ammolleen haukotellessani. Istahdin alas, ollen edelleen puoliunessa. Paluu arkeen oli ollut yllättävän raskasta. Kun oli maannut kuita panttivankina pienessä, ahtaassa ja pimeässä pesässä, kaikki liikunta ja tavallinen elämä tuntui normaalia raskaammalta. Minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtona jäädä makaamaan pesään koko päiväksi. Olisi noustava ylös, sillä Eloklaani tarvitsi päällikköään.
Nuolaisin muutaman kerran rintakarvojani, joihin oli sammalvuoteesta takertunut muutamia sammalhippuja. Se lieni merkki siitä, että vuode olisi pian vaihdettava uuteen. Asia saisi odottaa kuitenkin vielä tämän päivän, sillä minulla oli suunnitelmia. Sadeturkki oli jokin aika sitten poikinut ja tehnyt entisestä oppilaastani, Varjoliekistä, isän ensimmäistä kertaa. Koska elämä oli pitänyt minut kiireisenä, en ollut kuin ehtinyt lyhyesti onnitella nuorta kollia tyttäriensä syntymän johdosta. Tänään olin raivannut itseltäni ja Varjoliekiltä koko alkupäivän vapaaksi, aikomuksenani viedä Varjoliekki kävelylle ja keskustella hänen kanssaan. Halusin tietää, miten kermanvärinen kolli oli lopulta sopeutunut elämäänsä Eloklaanissa. Hänen elämänsä alku oli ollut raskas ja vaikea, ja päällikkönä koin velvollisuudekseni olla hänen tukenaan.
Olin väsymyksestä huolimatta jaksanut nousta ylös ja hakenut itselleni aamiaista tuoresaaliskasasta. Kuten tavallista, lehtisateen tulo oli saanut kasan saalismäärän pienenemään päivä päivältä. Lehtikato oli jo nurkan takana, joka aiheutti yhä vain enemmän paineita kaikille. Leimusilmä teki kaikkensa kerätäkseen Kuolonklaanin valtakauden aikana kutistuneen yrttivaraston takaisin ennalleen ja soturit saalistivat niin paljon kuin suinkin saattoivat, jotta klaanin jäsenillä olisi vastaisuudessakin täydet vatsat joka päivä. Syötyäni laihan ja vanhan, melko vaatimattoman makuisen ja kokoisen hiiren, päätin lähteä etsimään Varjoliekkiä. Ensimmäinen arvaukseni oli, että kermanvärinen kolli löytyisi pentutarhalta. Siispä nousin ylös ja lähdin kulkemaan aukion poikki kohti sen perällä sijaitsevaa karhunvatukkapensaikkoa, jonka oksien suojiin pentutarha oli rakennettu.
Kun työnnyin sisään hämärään pesään, nenääni lehahti lämmin maidon tuoksu. Arvaukseni oli osunut oikeaan, sillä Varjoliekki istui kumppaninsa Sadeturkin ja tyttäriensä Kastepennun ja Ropinapennun vierellä. Kaikki pentutarhan asukit käänsivät katseensa minuun, kun huomasivat saapumiseni.
”Huomenta”, tervehdin hyväntuulisesti kahta kuningatarta, Varjoliekkiä ja viittä pentua. Hetkeksi pesä täyttyi tervehdyksistä, kun kukin pesässä olija tervehti minua vuorollaan ja osa yhteen ääneen. Se sai minut hymyilemään, klaanitoverini olivat mitä loistavimpia kissoja.
”Mukava nähdä teitä kaikkia, mutta sinua minä oikeastaan tulin etsimään”, naukaisin ja kohdistin vihreän katseeni Varjoliekkiin. Kollin ilmettä oli vaikeaa tulkita, mutta ei hän ainakaan erityisen pettyneeltä vaikuttanut. Hän räpäytti silmiään ja nyökkäsi.
”Mitä asiaa sinulla on?” soturi kysyi kohteliaasti kuten aina. Varjoliekki oli hyvä soturi, sillä hän tuntui arvostavan jokaista kissaa erityisellä tavalla, vaikkei sosiaalisesti ollutkaan maailman etevin ja lahjakkain kissa.
”Tulin pyytämään sinua kanssani kävelylle, kun emme ole aikoihin jutelleet kunnolla ja ulkona on niin kiva ilmakin”, vastasin lämpimällä äänellä entiselle oppilaalleni. Varjoliekin savuinen katse kääntyi kumppaninsa ja pentujensa puoleen. Hän toivotti nopeat hyvästit perheelleen ja lähti sitten kanssani ulos.
Johdatin Varjoliekin hiljaisuuden vallitessa ulos leiristä. Pääaukio oli melko tyhjillään, mutta sotureiden määrä oli riittävä puolustamaan klaania, mikäli sellainen tarve tulisi. Metsä oli mukavan rauhallinen. Auringonsäteet läpäisivät puiden alastomat oksat vaivatta ja säteet heijastuivat kauniisti metsään kaistaleina. Aluskasvillisuus oli märkää yöllisen sateen myötä. Kun olimme päässeet mielestäni kyllin kauas leiristä, hidastin tahtiani jättäytyen Varjoliekin vierelle. En pitänyt siitä, että päällikkönä minun olisi pitänyt kulkea klaanitovereideni edellä. Me olimme loppupeleissä kaikki samalla tasolla ja samanvertaisia eloklaanilaisina, joten vieretysten kulkeminen oli minulle sopivampaa. Suuntasimme kohti jokea, jonka ylityksen jälkeen pääsisimme pienen matkan kuljettuamme nummille.
”No, mitä sinulle kuuluu?” kysyin ystävällisellä äänellä ja vilkaisin Varjoliekkiä, hidastaen aavistuksen verran tahtiani. Meillä ei ollut kiire mihinkään ja joen ylittäminen keskeyttäisi keskustelun hetkeksi, joten sitä ennen halusin kuulla Varjoliekin vastauksen kysymykseeni.
//Varjokurre?
KP-boosti käytössä
