Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Olin helpottunut, kun Hiilihammas oli luvannut unohtaa menneet ja keskittyä vain tulevaan. Toivoin tabbykuvioisen soturin toimivan esimerkkinä myös muille eloklaanilaisille, jotka epäilivät Karjun ja Kieron luotettavuutta. Hiilihammas oli pidetty soturi, joten uskoin hänen kykenevän puhumaan järkeä klaanitovereilleen.
Olimme saapuneet Kuolonklaanin rajalle, jonka tuntumassa leijaili tuore kuolonklaanilaisten tuoksu. Partio oli kaiketi kulkenut tästä ohi vastikään, mutta ketään ei näkynyt lähimailla. Karju ja Kiero haistelivat ilmaa, ja huomasin Hiilihampaan mietteliään katseen käväisevän minussa ennen kuin siirtyi takaisin kahteen erakkokolliin.
”Kuolonklaanin partio on kulkenut tästä vasta”, päätin todeta ääneen sen, jonka jokainen paikallaolija oli varmasti jo tajunnut. Karjun arvosteleva katse siirtyi Kuolonklaanin reviiristä minuun.
”Miksi te suostutte asumaan näin lähellä vihollisianne? Eikö olisi helpompaa siirtää reviiri kauemmas. Nythän vihollisen on naurettavan helppoa vain tallustella leiriinne ja käydä kimppuunne”, tabbykuvioinen kolli murahti. Ymmärsin hyvin Karjun huolen, järjestely kuulosti varmasti oudolta hänenlaiselleen kissalle, joka ei koskaan ollut kuullut klaaneista.
”Kuolonklaani ei suinkaan ole vihollisemme, vaan rajanaapurimme. Jokainen Eloklaanin ja Kuolonklaanin jäsen on sitoutunut noudattamaan sääntöjä, jotka laadimme Punatähden kanssa, kun Eloklaani perustettiin. Toista klaania vastaan ei saa punoa juonia, eikä toisen reviirille saa astua ilman painavaa syytä”, selitin rauhallisella äänellä. Karju ei näyttänyt edelleenkään kovin vakuuttuneelta, mutta kolli kohautti lapojaan.
”Vai niin. Metsähalla puhui tästä rajanaapuristanne vähän eri sävyyn. Hänen sanojensa mukaan rajanaapurinne ovat kovia rikkomaan lupauksiaan”, Karju tuhahti, ”mutta eipä se minun ongelmani ole, kai sinä tiedät paremmin.”
”Niin, tiedän voivani luottaa Kuolonklaanin päällikön sanaan. Hän pitää kyllä huolen, että kuolonklaanilaiset noudattavat sääntöjämme”, vakuutin ja partio lähti taas liikkeelle.
Kuljimme rauhallisesti loppumatkan eteläiselle rajalle vähän jutustellen. Hiilihammaskin näytti rentoutuvan sen verran, ettei hän vilkuillut kaiken aikaa perässään kulkevia erakoita, vaan pystyi keskittymään ympäristöön ja itse keskusteluihin. Karju kertoi partion aikana hänen ja Kieron menneisyydestä:
”Emomme kuoli meidän ollessa nuoria, ja isäämme emme ole koskaan tavanneetkaan. Olimme niin pieniä, ettemme osanneet metsästää, joten päädyimme kaksijalkalan kujille. Minä olin melkoinen rääpäle, joten Kiero otti tehtäväkseen puolustaa minua. Hän puhui vielä silloin, ja oli melkoisen ärsyttävä tapaus”, Karju oli naurahtanut ja tönäissyt leikkimielisesti veljeään, jonka tuima katse oli hetkeksi vaihtunut hymynkaltaiseen virnistykseen, ”kuten näette, hän otti aika pahasti osumaa meitä vanhemmilta kujakissoilta. He höykyttivät Kieroa ihan kunnolla, ja yhdellä kerralla hän oli vähällä kuolla. Ne kapiset kissat jättivät hänet kuolemaan, mutta ihmeen kaupalla Kiero selvisi. Sen jälkeen hän ei ole sanonut sanaakaan, mutta meistä on tullut erottamattomia. Siellä missä Kiero, on myös Karju, me pidämme yhtä loppuun saakka.”
Tarina oli ollut koskettava. Se sai minut arvostamaan kaksikkoa enemmän, sillä heidän sisarussuhteensa oli harvinaisen vahva, aivan kuten minulla ja Liljatuulellakin.
Partion jälkeen palasimme leiriin, Hiilihammas kiitti meitä mukavasta partiosta ja kiiruhti sitten Korppisiiven luokse sotureiden pesän edustalle. Karju ja Kiero lähtivät myös omille teilleen.
Minä sen sijaan en ehtinyt liikahtaa minnekään, kun Liljatuuli kiiruhti luokseni pentutarhalta. Parantajakissan ilme kertoi, että jotakin oli tapahtunut.
”Onko Minttuliekillä kaikki hyvin?” kysyin nopeasti harmaan naaraan päästyä luokseni. Parantaja nyökytteli päätään.
”Pennut syntyivät hetki sitten”, Liljatuuli naukui haikeasti hymyillen. Tunsin sisareni niin hyvin kertoakseni, että jokin oli pielessä.
”Miten pennut voivat? Selvisivätkö he?” en jäänyt odottelemaan vastausta, vaan pyyhälsin pentuetoverini ohitse suoraan kohti karhunvatukkapensaikkoa. Työnnyin sisään hämärään, maidontuoksuiseen pesään ja katselin ympärilleni. Minttuliekki makoili sammalvuoteella pesän perällä, ja hänen vatsansa vierellä oli kolme pientä pentua. Naaras näytti väsyneeltä, kun hän kohtasi katseeni.
”Saimme neljä pientä pentua. Yksi heistä oli liian heikko selvitäkseen, ja hän on jo vaeltanut Tähtiklaanin luokse”, punaruskea naaras henkäisi säröilevällä äänellä. Katseeni siirtyi Leimusilmään, joka istui Minttuliekin vierellä. Mustavalkean parantajaoppilaan käpälien edessä makasi pieni, punaruskea pentu. Se ei inahdellut kuten muut pentuetoverinsa, vaan makasi liikkumattomana kylmällä maalla. Tunsin, kuinka joku sipaisi lapaani ja käänsin vihreän katseeni Liljatuuleen.
”Otan osaa”, parantaja henkäisi ja kosketti lohduttavasti kuonollaan turkkiani. Nyökkäsin pienesti ja otin askeleen lähemmäs Minttuliekkiä ja eläviä pentujamme.
”Ovatko muut pennut kunnossa?” kysyin vilkaisten Leimusilmää.
”Ovat, elävistä pennuista kaksi ovat naaraita ja yksi on kolli”, parantajaoppilas naukaisi rauhallisella äänellä. Nyökyttelin hitaasti päätäni samalla, kun tarkastelin Eloklaanin uusimpia jäseniä. Minttuliekin vatsan vierellä makaavat pennut olivat kukin erivärisiä. Yksi oli kilpikonnakuvioinen, toinen punaturkkinen ja kolmas mustavalkea, mutta jokainen heistä oli aivan täydellisiä. Nostin katseeni hennosti hymyillen Minttuliekkiin.
”Ne ovat täydellisiä”, henkäisin lumoutuneena. Oli uskomatonta, miten joka kerta omien pentujen näkeminen ensimmäistä kertaa oli yhtä ihmeellistä, vaikka Tähtiklaani olikin siunannut minulle jo kolme pentuetta tätä ennen. Minttuliekki nyökytteli päätään ja avasi suunsa haukotellakseen.
”Sinä olet varmasti väsynyt, olet tehnyt valtavan työn. Minä jätän teidät lepäämään, ja käyn hautaamassa meidän pienokaisemme leirin ulkopuolelle”, lupasin ja kosketin hellästi kuonollani punaturkkisen naaraan otsaa. Minttuliekki päästi kurkustaan pienen kehräyksen ja nyökkäsi.
”Hänen nimensä on Matarapentu”, naaras kertoi hiljaisella äänellä, ”voimme keksiä muiden pentujen nimet myöhemmin.”
Hyvästelin kumppanini ja vastasyntyneet pentumme ja poistuin pesästä yhtä aikaa Liljatuulen ja Leimusilmän kanssa. Hautasin pennun leirin ulkopuolelle pienen pähkinäpensaan juurelle. Oli surullista, että pentu oli joutunut Tähtiklaanin luokse ennen kuin ehti edes elää emonsa vatsan ulkopuolella, mutta uskoin, ettei Tähtiklaani ottanut ketään luokseen turhaan. He tarvitsivat Matarapentua enemmän kuin me, vaikka se niin pahalta tuntuikin. Tapaisimme poikamme viimeistään silloin, kun vaeltaisimme itsekin Tähtiklaanin metsissä.
