Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Kävelimme Omenatassun kanssa kohti leiriä. Pysyimme molemmat miltei koko matkan hiljaa. Ennen paluumatkaa olin kehottanut Omenatassua kuivaamaan turkkinsa suurilta osin kuivaksi. Kylmällä turkilla taivaltaminen oli hyvä keino vilustuttaa itsensä. Sää oli varsin nihkeä. Oli melko lämmintä ja sadekuuro oli tehnyt ilmasta kostean. Taivas oli edelleen harmaiden pilvien peitossa. Siellä täällä metsässä oli pieniä vesilammikoita.
Yllättäen Omenatassu avasi keskustelun, kun kävelimme sekametsässä.
”Mesitähti, millainen oli sinun ensirakkautesi?” kanelinruskea naaras kysyi ja katsahti minuun. Yllätyin kysymyksestä niin, että olin vähällä kompastua jalkoihini. Oppilas katsoi minua yllättyneenä, kun onnistuin juuri ja juuri pitämään tasapainoni. Katsahdin nolostuneena paksuturkkista kissaa. Olin huomannut, että Omenatassu oli viihtynyt hyvin Kirpputassun seurassa. Pieni, musta kolli oli varsin omalaatuinen, mutta aika hellyyttävä tapaus. Kirpputassu sekosi usein sanoissaan, jonka vuoksi hänen asiansa saattoi muuttua ihan toiseksi. Olin iloinen siitä, että kolli oli löytänyt ystäväkseen Omenatassun. Ujo Kirpputassu voisi löytää itsestään aivan uuden puolen oppilaani kanssa.
”Ensirakkauteni oli Aurinkokajo”, kerroin rauhallisella äänellä, ja katsahdin Omenatassuun. Naaras katsoi minua kiinnostuneena. Toivoin, ettei hän olisi kysynyt enempää, mutta tiesin, ettei Omenatassu jättäisi asiaa siihen.
”Miten sinä häneen rakastuit?” kanelinruskea naaras kysyi ja katsoi minua tummanruskeilla silmillään. Soturioppilaan katse kertoi, että hän oli aidosti kiinnostunut saamaan vastaukseni.
”Lähennyimme, kun olimme etsimässä Eloklaanin reviiriä. Rakastuin häneen silloin, kun hän alkoi odottaa pentujamme”, kerroin rauhallisella äänellä ja kiristin vaivihkaa tahtiani. En halunnut enää lisäkysymyksiä, vaan halusin vain pois tästä tilanteesta. Rakkaudesta puhuminen tuntui pahalta, kun tiesin, ettei rakkauteni ollut enää samanlaista kuin suhteemme alkuaikoina. Leirin muurit häämöttivät edessämme. Omenatassu ei ehtinyt sanoa enää mitään, kun pujahdin kiven taakse piikkihernetunneliin.
Oppilas seurasi perässäni hämärän tunnelin halki leirin pääaukiolle. Aukiolla oli rauhallista, kuten aina. Pysähdyin ja käännyin katsomaan oppilastani.
”Syö jotakin, ja kuivaa turkkisi loppuun. Osallistumme auringonnousun rajapartioon, joten mene ajoissa nukkumaan. Muistutan vielä, ettet saa sitten mennä veteen ilman minua”, tokaisin ja katsoin tiukasti oppilastani. Omenatassu nyökytteli päätään.
”Joo joo, kyllä minä kuuntelin jo aiemmin”, naaras huokaisi ja pyöräytti silmiään. Kasvoilleni levisi pieni hymy, ja kehotin naarasta menemään syömään. Hän poistui luotani kohti tuoresaaliskasaa.
Päätin mennä tapaamaan Liljatuulta. Parantajanaaras järjesteli tottuneesti pesässään yrttejä. Hän vilkaisi minua astuessani pesään, muttei heti sanonut mitään. Naaras laskeskeli keskittyneesti yrttejään, joten päätin odottaa, että hän olisi valmis.
Meni tovi, jonka jälkeen tummanharmaa naaras kääntyi katsomaan minua lämpimästi hymyillen.
”Hei, mikä tuo päällikön tänne?” naaras kysyi virnistäen. Naurahdin huvittuneesti vastaukseksi naaraalle, ja astelin hänen luokseen.
”Onko sinulla kiire? Olisi kiva viettää kanssasi pitkästä aikaa aikaa”, vastasin pehmeällä äänellä ja katsoin parantajaa suoraan silmiin. Liljatuuli tuntui muuttuvan huomattavasti iloisemmaksi heti.
”Se olisi mahtavaa! Mitä tehdään?” parantajakissa kysyi ja astui kauemmaksi yrttikokoelmistaan. Pohdin asiaa hetken.
”Mennäänkö ihan vain kävelylle?” ehdotin, ja Lilja naurahti.
”Emme olekaan koskaan kävelleet yhdessä pitkiä matkoja”, naaras vastasi sarkastisesti. Olin jo lähdössä ulos pesästä, kun Liljatuuli pysäytti minut. Hän kävi vilkaisemassa sairasaukiolle ja totesi sen olevan tyhjillään.
”Tahdon näyttää sinulle jotakin”, tummanharmaa parantaja sanoi ja viittoi minut kanssaan pesän perälle. Kävelin yllättyneenä hänen kanssaan hämärän pesän nurkkaan. Nurkassa kasvoi pieni pähkinäpensas, ja minä katsahdin sitä hieman hämmentyneenä. Halusiko Liljatuuli näyttää minulle pähkinäpensaan? Asia valkeni minulle, kun naaras veti käpälillään oksia sivuun. Oksien takana oli sammalia, jotka parantaja repi hampaillaan pesään. Sammalet olivat peittäneet onkalon. Se oli melko pieni ja hyvin pimeä, mutta johtaisi varmasti jonnekin.
”Tästä pääsee ulos leiristä”, parantaja sanoi ja katsahti minuun. Olin yllättynyt, sillä en tiennyt, että muualta kuin piikkihernetunnelista pääsi ulos.
”Ennen kuin sanot mitään, niin minä löysin tämän neljäsosakuu sitten. Kävin piilottamassa kolon myös ulkopuolelta. Halusin, että tiedät tämän olemassaolosta. Se voi olla hyödyksi, jos joku pitää saada esimerkiksi salaa ulos leiristä tai sisään leiriin”, Liljatuuli sanoi kuiskaten, ja työnsi sammaltukon takaisin koloon.
”Kiitos, että kerroit. Oletko varma, ettei koloa löydä ulkopuolelta?” kysyin huolestuneena. En halunnut, että tuntematon kissa tai jokin petoeläin yllättäisi sisareni yöllä tuon nukkuessa. Naaras nyökkäsi.
”Piilotin sen todella hyvin”, naaras virnisti ja puski hellästi kuonollaan poskeani kehräten. Naaraan kehräys sai minutkin kehräämään. Nautin niin kovasti ajasta, jonka sain pentuetoverini kanssa viettää.
”No, mennäänkö jo?” kysyin Liljatuulelta. Parantaja nyökkäsi, ja lähti kulkemaan rinnallani ulos pesästä. Kuljimme tyhjän sairasaukion halki pääaukiolle. Ilma oli viilentynyt entisestään, mutta pilvet olivat alkaneet rakoilla. Auringonsäteet pääsivät joistain kohdin pilviverhon lävitse, ja ne heijastuivat kauniisti parantajan pesän muodotaviin kiviin.
Kuljin sisareni edellä kohti piikkihernetunnelia. Pysähdyin tunnelin lähellä istuvien Lauhalaukan ja Viherkatseen luokse.
”Käymme pienellä kävelyllä, jos joku kysyy”, ilmoitin kaksikolle. Minä halusin edes joidenkin tietävän, jos olin lähdössä jonnekin leirin ulkopuolelle. Jos jotakin tapahtuisi, klaani tietäisi minne olin mennyt. Johdatin sisareni hämärään piikkihernetunneliin.
Leirin ulkopuolella kävelimme rinnatusten, hitain askelin eteenpäin. Maa oli edelleen märkä sadekuuron jäljiltä, ja vesipisarat putoilivat puiden lehdiltä karun aluskasvillisuuden sekaan. Kuljimme polkua pitkin eteenpäin, ja välttelimme varpujen ja muiden kasvien seassa kulkemista. Ne olivat märkiä, enkä juuri nyt halunnut kastella turkkiani, joka oli juuri vasta kuivunut. Linnut visersivät kauniisti puiden oksilla, mutten osannut hahmottaa, missä puussa linnut olivat. Kenties niitä oli monta ympäri metsää.
”Miten Omenatassun koulutus etenee?” tummanharmaa naaras kysyi kohteliaasti.
”Ihan hyvin. Hän on pysytellyt hyvin poissa ongelmista viime aikoina”, virnistin. Liljatuuli naurahti.
”Se on hyvä”, hän tokaisi.
Kävelimme ympäri metsää ja vaihdoimme kuulumisia. Lopulta tiemme johti kukkuloille, ja kapusimme yhden huipulle. Katselimme hetken aikaa reviiriä aivan hiljaa. Nautin suunnattomasti tästä tunteesta. Tunsin olevani kotona. Pitkä vaellus tänne oli todellakin ollut sen arvoinen. En ollut koskaan ollut näin onnellinen.
Aurinko oli jo laskemassa, ja pilvetkin olivat väistyneet taivaalta. Nyt enää vain muutama pilvenhattara leijaili taivaalla. Auringonlasku oli värjännyt pilvet kullankeltaisiksi.
”Pitäisi varmaankin palata jo leiriin”, Liljatuuli huokaisi, kun istuimme kukkulan laella ja katselimme kohti Eloklaanin reviirin metsää. Minä nyökkäsin.
”Niin”, huokaisin. Vilkaisimme sisareni kanssa toisiamme, ja molemmilla oli sama ajatus mielessä. Pinkaisimme yhtä aikaa vauhtiin alas kukkulan rinnettä pitkin. Olisin voinut juosta lujempaa, mutta hillitsin tahtiani. Liian nopeassa vauhdissa sitä helposti kompastui jalkoihinsa, eikä matka loppuisi siihen. Ei olisi kiva pyöriä yhtenä karvakasana märkää rinnettä pitkin alas. Siinä saattoi helposti loukata itsensä, vaikka toisaalta, minullahan oli parantaja mukanani.
Päästyämme alas kukkulalta, pysähdyin käpälät kostealla nurmella liukuen. Käännyin hymyillen sisareni puoleen, jolta pysähdys ei sujunut yhtä vaivattomasti. Naaras menetti tasapainonsa ja kaatui maahan. Onnekseni hän ei loukannut itseään, vaan alkoi nauramaan hillittömästi. Hetken ajan me molemmat vain nauroimme, vaikkei varsinaisesti syytä sille ollut. Sitten Liljatuuli nousi ylös, ja matka kohti leiriä jatkui.
Leirissä jaoimme vielä Liljatuulen kanssa jäniksen, jonka jälkeen suuntasin nukkumaan. Yö oli ohi hetkessä. Kun heräsin, olin todella väsynyt. Tuntui kuin en olisi nukkunut kuin pienen hetken. Niin se kuitenkin oli, että aurinko oli jo nousemassa, sillä kuulin Minttuliekin jakavan partioita Litteäkiven lähellä. Nousin ylös ja suuntasin leirin pääaukiolle. Punaruskea varapäällikkö käännähti hymyillen minun suuntaani.
”Auringonnousun rajapartiota johtaa Utusielu. Mukaan lähtevät Mesitähti, Lauhalaukka, Kirpputassu ja Omenatassu. Tarkastakaa Kuolonklaanin raja sekä eteläraja”, varapäällikkö ohjeisti tottuneesti. Nyökkäsin varapäällikölle ja suuntasin sitten kohti oppilaiden pesää. Yllätyin, kun olin vähällä törmätä pesästä ulos tulevaan Omenatassuun. Naaras säpsähti ja pysähtyi kuin seinään.
”Huomenta”, naaras tokaisi ja ohitti minut. Oppilaan perässä kulki musta Kirpputassu. Vaikka kolli olikin kanelinruskeasta naarasta vanhempi, ei hän koossa vetänyt vertoja Omenatassulle.
”Ai, oletkin jo hereillä”, hymähdin, enkä edes yrittänyt peitellä yllättymistäni, ”partio lähtee aivan pian.”
//Omppu?
// 1143 sanaa
