Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Oli mukavaa olla taas kotona. Eloklaanin reviirille palaaminen sai minut rentoutumaan. Ikävä oli ollut kova, mutta se oli sen arvoista. Ikävän jälkeen oli aina mahtavaa palata kotiin ja nähdä kaikki eloklaanilaiset.
Matka leiriin taittui nopeasti. Astuin ensimmäisenä sisään piikkihernetunneliin. Sen toisessa päässä meitä odottivat eloklaanilaiset. He katsoivat uteliaina uusia tulokkaita. Merkurius katseli epävarmasti ympärilleen. Kolli vaikutti jännittyneeltä. Taivaslaulu oli rennompi. Entinen kuolonklaanilainen silmäili leiriä ja siellä olevia kissoja. Ruskasta en oikein osannut sanoa, mitä hän oli. Kollin katse liikkui nopeasti sinne tänne leirissä. Hänen silmänsä olivat suurina, kun oppilasikäinen kissa tarkkaili ympäristöään.
Minttuliekki tassutteli meitä vastaan. Varapäällikön kasvoilla oli lämmin hymy.
”Hei, minä olen Minttuliekki, Eloklaanin varapäällikkö. Keitä te olette?” naaras esitti kysymyksen kolmelle uudelle tulokkaalle. Merkuriuksen ja Ruskan katseet kääntyivät kuin automaattisesti Taivaslauluun, jonka kasvoille levisi lämmin hymy. Minttuliekki virnisti, kun soturi ilmeisesti tunnisti Taivaslaulun.
”Hei Minttuliekki, pitkästä aikaa. Tässä on minun kumppanini Merkurius, ja meidän poikamme Ruska. Tai siis Lauhalaukan poika”, valkea naaras lausui ja vaikeni nopeasti. Entisen soturin katse lipui Lauhalaukkaan, jonka kasvoilla oli vakava ilme.
”Minua ei haittaa, että Ruskalla on monta rakastavaa vanhempaa. Olen äärimmäisen kiitollinen teille siitä, että juuri te olette Ruskan vanhemmat. Tarkoitukseni ei suinkaan ole viedä teiltä niitä oikeuksia, jos niin luulette”, oranssivalkea kolli lausui ja väläytti Merkuriukselle ja Taivaslaululle hymyn. Merkurius pysyi hiljaa, mutta nyökkäsi.
”Kiitos, se merkitsee meille paljon”, Taivaslaulu sanoi. Katseeni siirtyi Minttuliekkiin.
”Näyttäisitkö Merkuriukselle ja Taivaslaululle sotureiden pesän, he aikovat liittyä Eloklaaniin. Lauhalaukka, auttaisitko sinä Ruskaa tekemään itselleen vuoteen oppilaiden pesään? Hoidan nimitykset huomenna, sillä olette nyt varmasti todella väsyneitä”, sanoin. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Minttuliekki viittoi kaksikon peräänsä, ja epäröiden Merkurius lähti Taivaslaulun kanssa liikkeelle. Minä jätin Ruskan ja Lauhalaukan kahdestaan. Kaksikolla olisi varmasti paljon puhuttavaa.
Jalkani veivät minut pentutarhalle. Astuin sisään hämärään pesään, jossa leijaili lämmin maidon tuoksu. Aurinkokajo makasi vuoteellaan, ja neljä pientä pentua nukkuivat sikeästi tuon vatsan vierellä.
”Hei”, tervehdin kumppaniani ja istuin alas. Naaras nosti katseensa minuun, ja tuon kasvoille piirtyi leveä hymy.
”Minulla oli sinua hirveä ikävä”, kuningatar kehräsi ja katsoi minua suoraan silmiini. Minä hymyilin.
Aikaisin seuraavana aamuna heräsin omasta pesästäni. Aurinko ei ollut vielä edes noussut, enkä minäkään olisi jaksanut. Matka väsytti minua ihmeen paljon, vaikka olin aiemmin vaeltanut ties kuinka pitkään väsymättä. Kenties aloillaan oleminen oli saanut kehoni unohtamaan sen, miltä vaeltaminen tuntui.
Leirin pääaukiolla oli hiljaista. Merkurius ja Taivaslaulu istuivat sotureiden pesän ulkopuolella. He keskustelivat keskenään, joten en viitsinyt tunkea heidän seuraansa. Viherkatse istui leirin sisäänkäynnin liepeillä. Naaras oli ollut yövartiossa. Kävelin tämän luokse hymyillen. Soturi kohotti vihreän katseensa minua kohti.
”Mene vain nukkumaan, muutkin heräävät varmasti pian”, sanoin harmaanruskealle naaraalle. Viherkatse nyökkäsi.
”Kiitos, Mesitähti”, soturi sanoi ja lähti kävelemään kohti sotureiden pesää. Naaras kiersi Taivaslaulun ja Merkuriuksen kaukaa.
Minttuliekki astui ulos sotureiden pesästä vain hetki sen jälkeen, kun Viherkatse oli sinne kadonnut. Punaruskea naaras käveli luokseni.
”Miten matka meni?” varapäällikkö kysyi.
”Ihan hyvin. Löysimme heidät juuri, kun olimme luovuttamassa. Oli siellä muutama kissa enemmänkin, mutta he eivät halunneet liittyä klaaniin. On kolme kissaa kuitenkin parempi kuin ei mitään. Miten täällä meni?” kysyin rauhallisella äänellä. Minttuliekki kohautti lapojaan.
”Ei mitään ihmeempiä. Teidän ja Aurinkokajon puutos näkyi kyllä partioinnissa. Emme saaneet kasaan partiota, joka olisi voinut kiertää pohjoisrajan. Ensimmäinen aamupartio kuitenkin käy tarkastamassa sen, joten ei hätää”, Minttuliekki selitti. Minä ymmärsin häntä ja hyväksyin hänen päätöksensä. Olisin varmasti tehnyt itse saman valinnan.
”Todistit juuri ties kuinka monennen kerran, että Tähtiklaani valitsi sinut aiheesta klaanin kolmanneksi perustajaksi”, virnistin lämpimästi naaraalle. Minttuliekin kasvoille piirtyi kiitollinen hymy.
”Et sinäkään ole kummoinen päällikkö”, hän vastasi kiusoitellen. Olin kiitollinen siitä, että meillä oli näin hyvät välit. Toivoin, että saisin nauttia vielä pitkään Minttuliekin seurasta.
Aamu lähti hitaasti käyntiin. Päätin odottaa aamupartioiden paluuseen saakka, ennen kuin pitäisin klaanikokouksen. Minttuliekki oli lähtenyt lähes heti keskustelumme päätyttyä aamun saalistuspartioon. Vatsani huusi tyhjyyttään, mutta täytyi sinnitellä vielä hetki. Ruska oli tullut hetki sitten sitten ulos oppilaiden pesästä, ja nyt kolli vain istui leirin laitamille ja katseli hämillään leiriä. Merkurius ja Taivaslaulu huomasivat kollin, ja he menivät tämän luokse. Kolmikolle oli varmasti outoa olla yhtäkkiä näin monen kissan ympäröimänä. Se oli nimittäin tuntunut alussa minustakin oudolta. Uskoin ja toivoin kuitenkin, että he tottuisivat tähän. He vaikuttivat hyviltä ja mukavilta kissoilta, joista Eloklaani voisi vielä joku päivä olla ylpeä.
”Mesitähti! Kuolonklaanilaiset ovat käyneet reviirillämme!” huuto piikkihernetunnelista sai minut valpastumaan. Nousin ylös ja kävelin partiota vastaan. Pehmoturkki ilmestyi leirin pääaukiolle. Naaras hengitti raskaasti, ja joutui hetken tasaamaan hengitystään.
”Mitä on tapahtunut? Missä muut ovat?” kysyin ja yritin pysyä rauhallisena. Kermanvärinen naaraskissa sai tasattua hengityksensä, ja hän kohotti kirkkaansinisen katseensa minuun.
”Juoksin leiriin heidän edellä niin nopeasti kuin vain jaksoin. Kaksi kissaa on käynyt Eloklaanin reviirin pohjoisosassa eilen! He olivat yrittäneet peittää hajujälkensä ketun jätöksillä, mutta jalanjäljet ovat selkeät”, naaras sanoi täristen. Laskin häntäni soturin lavalle yrittäen saada tämän rauhoittumaan.
”Olivatko ne varmasti kuolonklaanilaisia?” kysyin. Naaras nyökytteli päätään.
”Ne tulivat Kuolonklaanin reviiriltä ja palasivat sinne. Kuka muukaan se olisi voinut olla?” soturi kysyi. Minä kohautin lapojani. Miksi ihmeessä kuolonklaanilaiset tekisivät jotain tällaista? En voinut uskoa, että kyse olisi kuolonklaanilaisista. Eivät he olisi jättäneet jälkeensä selkeitä jalanjälkiä, jotka tulevat Kuolonklaanin reviiriltä ja johtavat sinne. Piikkihernetunnelista ilmestyi kolme muuta kissaa. Utusielu, Halavaviiksi ja Hiilitassu pysähtyivät meidän lähellemme.
”Lupaan selvittää tämän asian henkilökohtaisesti Punatähden kanssa. Älkää te murehtiko siitä”, rauhoittelin kissoja, vaikka en oikein osannut itsekään olla juuri nyt rauhallinen. Halusin selvittää tämän asian mahdollisimman pian, mutta asia hoituisi todennäköisesti vasta auringonlaskun aikaan.
Partio lähti omille teilleen, ja minä jäin odottamaan muiden partioiden saapumista. Kun viimein lähes kaikki eloklaanilaiset olivat leirissä, hyppäsin Litteäkiven päälle ja kutsuin klaanin koolle. Kuulin Taivaslaulun selittävän kumppanilleen ja Ruskalle, mitä nyt tapahtuisi. Muut eloklaanilaiset kerääntyivät aukiolle kuten oli tapana.
”Varmaan olette jo tietoisia siitä, että retkemme Lauhalaukan kanssa sujui hyvin. Löysimme etsimämme kissat, ja heistä kolme olivat halukkaita liittymään Eloklaanin riveihin. Taivaslaulu saa pitää nimensä, joka hänelle on Kuolonklaanissa annettu. Sen sijaan Merkurius ja Ruska, te tarvitsette klaaninimet. Astuisitteko eteen, kiitos”, kehotin ja kohtasin molempien kissojen katseet. Ruska loikki innoissaan suuren kollin edellä Litteäkiven luokse. Merkurius vaikutti varautuneelta, kun hän käveli hitaasti eteenpäin. Kehotin Merkuriusta loikkaamaan Litteäkivelle, ja niin hän teki.
”Minä, Mesitähti, Eloklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän kissaan. Hän on päättänyt liittyä Eloklaanin riveihin, ja on hänen aikansa saada soturinimi. Lupaatko opetella meidän lakimme, elää niiden mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?” kysyin kollilta. Merkuriuksen katse käväisi Taivaslaulun suunnassa, ja sitten se palasi taas minuun. Epäröiden kolli nyökkäsi.
”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Merkurius, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan nimellä Iltakaiku. Tähtiklaani kunnioittaa ystävällisyyttäsi ja joustavuuttasi hyväksyen sinut täydeksi Eloklaanin soturiksi”, lausuin sanat kovaan ääneen, jotta koko klaani saattoi kuulla ne. Nyökkäsin Iltakaiulle, joka nyökkäsi takaisin. Sitten soturi loikkasi alas kiveltä, ja viitoin Ruskan luokseni. Oranssi kolli loikkasi sulavalla hypyllä Litteäkiven päälle. Tervehdin nuorukaista hymyllä, johon hän vastasi samalla tavalla.
”Ruska on yli kuusikuinen, joten hän on valmis soturikoulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään saakka, kun hän ansaitsee soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta nimellä Ruskatassu. Mestarisi tulee olemaan Pehmoturkki. Toivon, että Pehmoturkki opettaa sinulle kaiken mitä osaa. Tulisitko luoksemme, Pehmoturkki?” pyysin ja kohtasin soturin katseen. Naaras vaikutti yllättyneeltä, mutta hän hymyili lämpimästi. Nuori soturi loikkasi seuraksemme Litteäkiven päälle, ja hän kohtasi oppilaansa katseen. Ruskatassu hymyili leveästi kermanväriselle kissalle.
”Pehmoturkki, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi uskollinen ja hyvä soturi. Odotan, että siirrät kaiken tietosi tälle nuorelle oppilaalle”, sanoin. Pehmoturkki kosketti kuonollaan Ruskatassun kuonoa, jonka jälkeen kaksikko loikkasi alas Litteäkiveltä.
”Iltakaiku! Ruskatassu!” hurrasin klaanin joukossa kaksikon uusia nimiä. Taivaslaulu onnitteli kumppaniaan ja poikaansa uusista nimistä, ja minä päätin kokouksen loikkaamalla alas kiveltä. Klaanilaiset kävivät onnittelemassa kissoja. Odottelin hetken, kunnes Minttuliekki poistui kissajoukosta omille teilleen. Naaras käveli kohti sotureiden pesää, kun ravasin hänen peräänsä.
”Minttuliekki, odota!” huudahdin, ja soturi pysähtyi siihen paikkaan. Hän kääntyi minun puoleeni kysyvä ilme kasvoillaan.
”Pehmoturkki kertoi, että pohjoisrajalla oli käynyt todennäköisesti kaksi kuolonklaanilaiskissaa. He olivat yrittäneet peittää hajunsa ketun jätöksillä, mutta olivat jättäneet selkeät jalanjäljet”, selitin lyhyesti sen, mitä Pehmoturkki oli minulle kertonut. Minttuliekki näytti yllättyneeltä. Samassa hänen kasvoilleen piirtyi pahoitteleva ilme.
”Ei se sinun vikasi ollut”, sanoin, ennen kuin naaras ennätti sanoa mitään, ”aion käydä Kuolonklaanin leirissä selvittämässä tämän asian. Käyn ensin tervehtimässä Aurinkokajoa ja pentujamme, mutta lähden heti sen jälkeen matkaan.”
”Minä huolehdin leiristä sillä välin”, naaras lupasi. Käännyin ympäri ja suuntasin kohti pentutarhaa. Aurinkokajo istui pesän edustalla niin, että hänellä oli kuuloetäisyys pesään koko ajan.
”Onko kiire?” kumppanini kysyi ja hymyili lämpimästi. Minä irvistin pahoitellen.
”OIkeastaan on. Tulin vain käymään, mutta en voi jäädä pitkäksi aikaa. On käytävä Kuolonklaanin leirissä”, huokaisin. Naaras näytti pettyneeltä, mutta väänsi kasvoilleen pakotetun hymyn.
”Ei se mitään. Minä tiesin mihin lähdin, kun aloin olemaan sinun kanssasi. Sinulla on velvollisuutesi, etkä voi olla koko aikaa meidän kanssa. Minä kyllä ymmärrän sen”, kilpikonnakuvioinen kuningatar sanoi huokaisten. Puskin kuonollani hellästi kumppanini poskea.
”Kiitos, että ymmärrät.”
Olin käynyt nopeasti tervehtimässä pentuja, mutta aikaa ei ollut ollut paljon. Vain vähän ennen aurinkohuippua olin jo Kuolonklaanin rajalla. Ylitin sen epäröiden. Kuolonklaanin partio oli käynyt jo tälle aamua merkkaamassa rajat.
Hetken ajan olin miettinyt, että olisiko minun pitänyt jäädä odottamaan, että joku tulisi luokseni, mutta olin päättänyt olla tekemättä niin. Rajan sai ylittää luvatta, jos syy oli hyvä. Nyt minulla oli syy, joka oli tunkeutujat. Kissat olivat halunneet peittää ominaistuoksunsa, joten rajan ylitys ei voinut olla millään tavalla vahinko.
Lumet olivat alkaneet sulaa, ja päivä oli lämpimämpi kuin eilen. Taivas oli pilvetön, ja aurinko loisti kirkkaana taivaalla. Se hädin tuskin vielä lämmitti, mutta ainakin kuvittelin tuntevani hennon lämmön valkealla turkillani. Päivä oli harvinainen, sillä nyt ei tuullut lainkaan. Jopa nummilla oli täysin rauhallista, eikä edes hento tuulenvire osunut turkkiini. Kun kuljin eteenpäin, katseeni siirtyi Hehkulampeen. Se oli alkanut sulaa nopeaan tahtiin, ja vettä oli näkyvissä jo runsaasti. Ei menisi varmaan kuutakaan, kun lampi olisi täysin sula.
Ohitin kivikukkulan, jonka jälkeen matka jatkui ripein askelin kohti Kuolonklaanin leiriä. Havumetsä häämötti pohjoisessa, josta tiesin olevani lähellä leiriä, joka sijaitsi lähellä metsänrajaa. Nummimaisema muuttui kivikkoiseksi. Saatoin erottaa suuret kivenlohkareet ja kuopan, joka oli Kuolonklaanin leiri. Maasto oli melko epätasainen leirin kohdalla. Metsän suunnassa maanpinta oli korkeampi kuin nummilla. Jos olisin lähtenyt kulkemaan kohti metsää, vastaan olisi tullut loiva ylämäki. Leirin piikkihernemuurit näkyivät jo selkeästi. Hidastin tahtiani ja astelin rauhallisin askelin lähelle piikkihernetunnelia. Päätin odotella hetken aikaa tässä. En halunnut mennä sisään leiriin, koska kuolonklaanilaiset saattaisivat pitää minua silloin suurempana uhkana. Olisi järkevintä odottaa tässä, kunnes joku tulisi leiriin tai sieltä ulos.
Ei minun tarvinnutkaan kauaa odottaa, kun hopeanharmaa tabbykuvioinen naaras käveli kohti leiriä nummien suunnasta. Naaraan perässä kulki mustaoranssi nuori naaraskissa. Tunnistin tabbykuvioisen soturin samaksi, joka oli käynyt joskus Eloklaanin leirissä Henkäysvarjon kanssa. Naaras huomasi minut heti. Hän pysähtyi parin ketunmitan päähän ja siristi vihreitä silmiään.
”Mitä asiaa eloklaanilaisella on Kuolonklaanin leiriin?” naaras kysyi kylmällä äänellään.
”Jotkut ovat tunkeutuneet Eloklaanin leirille Kuolonklaanin reviiriltä, ja palanneet sitten takaisin käytyään kuljeskelemassa meidän reviirillämme”, sanoin ja paransin ryhtiäni. Hopeanharmaan kissan ilme ei edes värähtänyt. Hän viittoi minut peräänsä leiriin. Päästin nuoren oppilaan minun edelläni, ja lähdin sitten hänen peräänsä.
Leirin pääaukiolla vastaanotto oli vähintäänkin yhtä kylmä kuin aina. Kissat sisäänkäynnin lähettyvillä mulkoilivat minun suuntaani.
”Hae itsellesi jotain syötävää”, naaraskissa sanoi oppilaalleen, joka nyökkäsi, vilkaisi minua, jonka jälkeen kissa poistui luotamme. Kohtasin pienikokoisen naaraan vihreän katseen taas.
”Käyn hakemassa Punatähden”, naaras ilmoitti rauhallisella äänellä, ja poistui vuorostaan luotani. Ennen lähtemistä hän antoi katseensa kiertää leirissä hetken aikaa. Soturi kävi vesiputouksen takana, mutta palasi pian takaisin. Hänen katseensa kiersi leirissä, jonka jälkeen naaras käveli kohti kollia, jonka tunnistin Henkäysvarjoksi. Varapäällikkö keskusteli pienikokoisen mustan ja suuren tummanharmaan kollin kanssa. Naaraskissa astui kolmikon lähelle varovaisesti. Hän kohtasi ensimmäisenä tummanharmaan kissan katseen. Ikään kuin naaras olisi odottanut kollin sanovan jotakin, mutta kissa pysyi vaiti. Sitten naaras ryhdistäytyi ja kohtasi Henkäysvarjon katseen. Hän sanoi jotakin. Siihen Henkäysvarjo vastasi ärsyyntyneen oloisena jotakin, ja naaras vastasi taas. Henkäysvarjo tuhahti ja lähti kävelemään minua kohti naaraan edellä.
”Punatähti ei ole juuri nyt tavoiteltavissa”, raidallinen kolli sanoi murahtaen.
”Sitten voin varmaankin odottaa hänen paluutaan”, vastasin rauhallisella äänellä ja kohtasin varapäällikön sinisen katseen. Henkäysvarjo ei näyttänyt innostuvan ajatuksesta.
”Tuhkajuova sanoi, että sinun mukaasi kuolonklaanilaiset ovat käyneet Eloklaanin reviirillä. Voitko todistaa sen jotenkin?” kolli kysyi. Olin varautunut kysymykseen.
”Reviiriltämme löytyi kahdet tassunjäljet, ja ilmassa haisi ketun jätöksien löyhkä. Molemmat kissat olivat tulleet Kuolonklaanin reviiriltä, kierrelleet meidän metsissämme ja palanneet takaisin reviirillenne”, vastasin. Huomasin, että kaksi kollia, joiden kanssa Henkäysvarjo oli juuri jutellut, olivat tulleet luoksemme. Tummanharmaan kissan silmät muuttuivat viiruiksi, kun hän kuuli sanani. Olin varma, että kolli tiesi asiasta jotakin!
”Et voi siis mitenkään todistaa, että kyseessä olivat kuolonklaanilaiskissat”, Henkäysvarjo sanoi tyynenä. Olin valmis väittämään vastaan, mutta yllätyksekseni minun ei tarvinnut:
”Ei niin, mutta minä voin.” Henkäysvarjo, Tuhkajuova ja musta kolli kääntyivät kaikki yllättyneinä harmaan kissan suuntaan. Tuon kasvoilla oli vakava ilme, kun soturi käänsi katseensa kohti oppilaiden pesää. Sen edustalla istui yksinään harmaanruskea raidallinen naaraskissa.
”Älä nyt viitsi”, Henkäysvarjo murahti, huomatessaan mitä kolli katsoi. Vilkaisin oppilasta, jonka jälkeen katsoin Henkäysvarjoa ja Tuhkajuovaa. Molemmat kissat näyttivät siltä, että he olisivat halunneet vajota maan alle.
”Sulkatassu ja Sähkötassu saapuivat eilen leiriin, he haisivat ketun jätöksiltä. Arvelin heidän tehneen jotakin kiellettyä, mutta en olettanut mitään tällaista. Minä pidän huolen siitä, että Sähkötassu saa rangaistuksensa”, suuri kolli sanoi ja vilkaisi mustaa kissaa, joka vaikutti vähintäänkin yhtä pettyneeltä kuin Tuhkajuova ja Henkäysvarjo
”Sulkatassu on minun oppilaani, ja voit olla varma, että hänkin saa rangaistuksensa. Emme missään nimessä hyväksy sitä, että oppilaamme rikkovat klaanien välisiä sopimuksia. Toivottavasti Eloklaani ymmärtää, että oppilaat ovat toisinaan arvaamattomia ja saavat typeriä ideoita”, musta kolli sanoi rauhallisella äänellä ja kohtasi katseeni. Henkäysvarjo ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän kuitenkin mumisi jotakin, että oppilaat saavat kyllä rangaistuksensa, mutta ei pahoitellut asiaa ollenkaan.
”Kiitos. Välittäkää tämä tieto Punatähdelle puolestani. Ymmärrän toki, että oppilaat saavat kaikenlaisia ideoita, mutta toivon ettei tämä toistu”, sanoin rauhallisella äänellä. Olin tyytyväinen, että asia oli selvinnyt.
Hyvästelin nopeasti kuolonklaanilaiset, jonka jälkeen poistuin heidän leiristään.
Kului neljäsosakuu, ja klaanissa oli rauhallista. Kuolonklaanista ei ollut lainkaan harmia, joka oli hyvä asia. Ilmeisesti oppilaat olivat saaneet rangaistuksensa. Toivoin todella, että kuolonklaanilaisetkin voisivat kunnioittaa laatimiamme sääntöjä. Punatähti varmasti pitäisi siitä huolen.
Astelin pentutarhalle rauhallisin askelin. Aurinkokajo nukkui, mutta säpsähti hereille kuullessaan askeleeni.
”Huomenta”, kehräsin ja istuin alas naaraan vuoteen vierelle. Pennut olivat kasvaneet neljäsosakuun aikana huomattavasti. Odotimme malttamattomina, että he alkaisivat avaamaan silmiään. Olimme myös nimenneet pennut. Nokkospentu, Rastaspentu, Kaurispentu ja Karpalopentu olivat kaikki terveitä ja hyvinvoivia. He kasvoivat niin kuin pentujen täytyi.
En malttanut odottaa, että pääsisin tutustumaan pienokaisiin ja opettamaan heille klaanielämästä kaiken mitä tiesin. Toivoin, että pennuista kasvaisi sotureita, joista Eloklaani saisi olla ylpeä.
//Pennut? xd
// 2362 sanaa
