Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Seisoin koivumetsän keskellä ja nautin metsän tuoksuista ja äänistä. Olisi ollut aivan täysin hiljaista, ellei koivupuiden vasta-auenneet lehdet olisi kahisseet toisiaan vasten tai linnut visertäneet jossain kaukaisuudessa.
Päivä oli vasta alussa, ja olin päättänyt jäädä nauttimaan tästä aamusta hetkeksi saalistuksen lomassa. Hetkeksi unohdin jokaisen murheen, jota mielessäni kannoin. Mutta kun avasin taas silmäni, muistin taas painavan taakkani. Päällikkyys ei ollut helppoa. Koko ajan minun täytyi miettiä, mikä klaanilleni oli parasta. En voinut tehdä päätöksiä noin vain, vaan aina täytyi miettiä klaania ensin.
Ei siinä sinällään mitään valittamista ollut, mutta kun klaani oli vasta päässyt kunnolla käyntiin, kaikki tämä oli minulle uutta. Se vaati edelleenkin totuttelemista, vaikka klaani oli ollut pystyssä jo parin vuodenajan ajan.
Viherlehti oli saapunut, ja moni asia tuntui muuttuvan hieman helpommaksi. Enää ei tarvinnut murehtia siitä, riittikö saalista koko klaanille tai että vilustuisivatko kissat partioidessaan. Uusia murheita oli kuitenkin ilmaantunut. Eloklaanilaisille täytyisi alkaa opettamaan uimista mahdollisimman pian. Mitä useampi oppisi sen taidon ennen lehtisateen alkua, sen parempi. Lauhalaukka pitäisi meille lähipäivinä vielä viimeisen uintitestin, jonka jälkeen hän kertoisi, olemmeko valmiita opettamaan muita.
Päätin jatkaa saalistamista. Olisi vielä hetki aikaa, ennen kuin täytyisi palata takaisin muun partion luokse.
Saavuimme takaisin leiriin vain hetki auringonnousun jälkeen. Pudotin saalistamani hiiren, oravan ja varpusen tuoresaaliskasaan. Kasa oli tyhjillään, mutta perässäni tulevat partion jäsenet täyttivät kasan nopeasti. Nälkäisimmät eloklaanilaiset norkoilivat jo tuoresaaliskasan liepeillä, ja kun partion jäsenet olivat valikoineet itselleen saaliit, muut pääsivät valitsemaan. Minä päätin antaa muiden ottaa ensin. Ehtisin syödä myöhemminkin. Astelin Litteäkiven edustalle ja jäin katselemaan eloklaanilaisia.
Aamupäivä eteni varsin hitaasti. Muut aamun partiot palasivat hetken meidän jälkeemme leiriin, ja viimeisetkin kissat heräilivät yöuniltaan. Pennut leikkivät Aurinkokajon huolehtivan katseen alla pentutarhan liepeillä. Välillä sinikilpikonnakuvioinen kuningatar joutui komentamaan pienokaisia, jos leikit menivät liian rajuiksi tai pennut tekivät jotakin kiellettyä. Olisin liittynyt kumppanini seuraan, mutta Viherkatse ehti ensin. Pieni harmaanruskea naaras keskusteli Aurinkokajon kanssa pitkään, mutten tänne saakka kuullut heidän puheitaan.
Rastaspentu, Nokkospentu, Kaurispentu ja Karpalopentu eivät tienneetkään, mikä heitä tänään odotti. He olivat täyttäneet kuusi kuuta, ja nimitykset pidettäisiin aurinkohuipun jälkeen. Nelikko oli kysellyt lähes päivittäin, milloin nimitykset pidetään, mutta olimme Aurinkokajon kanssa päättäneet pitää heitä jännityksessä. Paatsamapentu ja Vadelmapentu eivät myöskään pysyisi pentutarhalla enää kauaa. Kaksikko oli vain vähän nuorempia kuin minun ja Aurinkokajon pennut. Tuulipentu sen sijaan tulisi pysymään pentutarhalla vielä ainakin pari-kolme kuuta.
Jossain vaiheessa katseeni harhautui pentutarhalta sotureiden pesälle. Katselin, kuinka Minttuliekki astui ulos sotureiden pesästä ja venytteli makoisasti. Punaruskea varapäällikkö asteli suoraan tuoresaaliskasalle. Matkalla hän kohtasi Utusielun, ja kaksikko päätyi lopulta jakamaan saaliin keskenään. Olisin mielelläni vaihtanut kuulumisia Minttuliekin kanssa, mutta tyydyin jälleen jäämään yksikseni Litteäkiven edustalle.
Aurinkohuipun hetki oli ohi viimein, joten kutsuin klaanin koolle. Jokainen kissa ei ollut leirissä, mutta valtaosa kuitenkin oli. Yksi Aurinkohuipun partioista tulisi varmaankin kesken kokouksen, mutta ei sen niin väliä. Tulevien oppilaiden mestarit olivat paikalla, ja se riitti minulle.
“Rastaspentu, Nokkospentu, Kaurispentu ja Karpalopentu, astuisitteko tähän Litteäkiven eteen”, pyysin neljää pienokaista, jotka tapittivat minua pentutarhan edustalta. Nelikko vaikutti innostuneilta, kun he vilkaisivat emoaan ikään kuin lupaa kysyen. Aurinkokajo nyökkäsi lämpimästi, ja kuuden kuun ikäiset pennut loikkivat yhdessä Litteäkiven luokse.
Päivä oli kirkas, ja taivaalla leijaili vain muutama pilvenhattara. Tämä oli juuri täydellinen hetki pienokaisteni nimittämiselle.
“Nokkospentu, tule tänne”, pyysin ruskeanvalkoista tytärtäni. Epäröimättä hetkeäkään, Nokkospentu loikkasi Litteäkiven päälle ja kohtasi ylpeänä katseeni. Ennen kuin jatkoin, annoin nuorukaisen kiertää katseellaan koko leirin ympäri. Tämä oli suuri hetki jokaiselle eloklaanilaiselle. Kaikki katsoivat vain Nokkospentua, ja hänen elämänsä muuttuisi tämän päivän jälkeen. Nokkospentu olisi tästä eteenpäin soturioppilas, jolla oli velvollisuuksia, eikä enää pentu, jonka ei tarvinnut kantaa huolta klaanin asioista.
“Nokkospentu on täyttänyt kuusi kuuta, ja on hänen vuoronsa tulla oppilaaksi. Tästä päivästä, aina siihen päivään saakka, kun ansaitset soturinimesi, tunnettakoon sinut Nokkostassuna. Sinun mestarisi tulee olemaan Hiilihammas. Toivon, että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle”, pidin tässä vaiheessa pienen tauon, kun Hiilihammas saapui luoksemme. Tummanruskea kollikissa loikkasi seuraksemme Litteäkivelle. Hän kohtasi nopeasti Nokkostassun katseen, ja käänsi sitten katseensa minuun.
“Hiilihammas, olet nyt valmis ottamaan oman oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Utusielulta, ja olet osoittanut olevasi uskollinen ja reilu soturi. Toivon että opetat kaiken osaamasi tälle nuorelle oppilaalle”, sanoin. Hiilihammas nyökkäsi ikään kuin pienenä kiitoksen osoituksena. Tämän jälkeen, tapojen mukaisesti, tuore oppilas ja tuon mestari koskettivat toistensa kuonoja. Sitten he loikkasivat rinnatusten alas Litteäkiveltä. Oli Rastaspennun vuoro. Seremonia oli sama jokaisen pennun kohdalla.
Viimein olin saanut kaikki seremoniat suoritettua, ja kaikki neljä pentua olivat nyt oppilaita. Rastastassu, Nokkostassu, Kauristassu ja Karpalotassu seisoivat mestareidensa vierellä lähellä Litteäkiveä. Rastastassun mestariksi oli valikoitunut Hillasielu. Uskoin, että entinen oppilaani kykeni kouluttamaan tyttärestäni hyvän soturin. Kauristassun mestari oli Minttuliekki. Vaikka poikani olikin melko paljon omissa maailmoissaan, en uskonut sen olevan ongelma varapäällikölle. Karpalotassu oli taas saanut mestarikseen Hopeaputouksen. Halusin todistaa hopeanvalkoiselle soturille, että luotin häneen. Uskoin, että hän selviäisi erinomaisesti Karpalotassun koulutuksesta. Ellen ollut väärässä, entinen kuolonklaanilainen oli ollut jopa otettu saamastaan kunniasta.
Kun kokous oli ohi, klaani hurrasi tuoreiden oppilaiden nimeä minun johdollani:
“Rastastassu! Nokkostassu! Kauristassu! Karpalotassu!” Huudot kantautuivat takuulla leirin ulkopuolelle, mutta niin oli hyvä. Klaani tuntui olevan aidosti ylpeä jokaisesta kissasta, joka klaanissa oli. Tämän jälkeen päätin kokouksen ja loikkasin alas Litteäkiveltä. Astelin pentujeni luokse hymyillen lämpimästi.
“Onnea vielä, teille jokaiselle”, kehräsin. Pentuni kiittivät minua. Päätin väistyä tieltä, kun muut eloklaanilaiset kiiruhtivat onnittelemaan tuoreita oppilaita. Aurinkokajo oli vuorossa ensimmäisenä. Sinikilpikonnakuvioinen naaras oli pakahtua onnesta, kun hän katsoi juurinimitettyjä pienokaisiaan.
“Voi, en tiedä miten voin olla erossa teistä!” naaras huokaisi.
“Älä huoli, kyllä sinä pärjäät. Pääset takaisin muiden sotureiden seuraan”, Karpalotassu huomautti ja puski emonsa poskea. Aivan, Aurinkokajo siirtyisi vielä tänä iltana takaisin sotureiden pesään. Kirsikkakuono varmasti pystyi auttaa pentutarhalle jäävien pentujen kanssa. Pentutarhalle jäävät pennut pärjäisivät ilman maitoa, sillä kaikki söivät jo tuoresaalista.
“Voisimme laittaa vuorot niin, että pentutarhalla on aina joku vahtimassa pentuja”, ehdotin Utusielulle, joka oli saapunut vierelleni. Kilpikonnalaikukas naaras vilkaisi minua ja nyökkäsi.
“Se on hyvä idea. Pentuja ei pidä jättää yksin”, naaras vastasi, “minä voin vaikka aloittaa, jos saat jonkun tilalleni auringonlaskun saalistuspartioon.”
“Kiitos, se hoituu varmasti”, sanoin ja kohtasin kiitollisena soturin katseen.
// 972 sanaa
