Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Väsyneet ajatukseni eivät pysyneet aivan täysin tapahtumien perässä. Yhtäkkiä Keijukainen ja Päivänsäde olivat saapuneet taisteluaukion laidalle Kortepentu vankinaan ja kertoneet Minttuliekin kuolleen. En voinut uskoa korviani. Oliko minun rakas Minttuliekkini kuollut? Elleivät kujakissat olisi pitäneet pientä poikaamme panttivankinaan, olisin käynyt armottomaan taisteluun heitä vastaan. He olivat riistäneet taas kerran yhden viattoman kissan hengen, enkä voinut hyväksyä sitä. Mutta kun heillä oli Kortepentu, en voinut tehdä mitään. Minun oli taivuttava vihollisteni tahtoon ja käskettävä eloklaanilaisia lopettamaan taistelemisen.
Surun murtamana kiersin koko taistelukentän ja komensin klaanitovereitani lopettamaan. Tähtiklaanin kiitos, kuolonklaanilaiset ja kujakissat vain painoivat rakkaat klaanitoverini maahan, eivätkä riistäneet heidän henkiään. Se sai pienen toivon heräämään minussa; ehkä näillä kissoilla olikin tunteet ja jokin pieni oikeudenmukaisuus. En pitänyt tästä tilanteesta yhtään, sillä Keijukainen oli luvannut säästää Kortepennun hengen, jos saisi minun henkeni. Naaras oli valehdellut minulle jo niin monta kertaa, etten enää tiennyt saatoinko uskoa hänen sanoihinsa. Toisaalta ei minulla ollut vaihtoehtoja. Jos en uskoisi häntä, Kortepentu kuolisi varmasti. Keijukainen oli häikäilemätön kissa ja siinä suhteessa hän varmasti pitäisi sanansa, että tappaisi Kortepennun mikäli minä en alentuisi hänen tahtoonsa.
Kun taistelu oli vaiennut ja eloklaanilaiset olivat luopuneet taistelusta, palasin takaisin aukion laidalla odottavan Keijukaisen luokse. Päivänsäde ja Kortepentu istuivat harmaaturkkisen naaraan takana. Minä olin valmis kuolemaan.
Kuulin askeleitani vasemmalta takaviistosta, ja kun vilkaisin vihreällä katseellani tulijaa, tunnistin hänet Henkäystähdeksi. Kun Keijukainen alkoi puhua ja kysellä valmiudestani kuolemaan, kohtasin empimättä hänen katseensa. Vastasin totuudenmukaisesti, että olin koska tahansa valmis kuolemaan rakkaimpieni vuoksi. Olin vannonut olevani paras mahdollinen päällikkö Eloklaanille, enkä rikkoisi lupaustani. Hyvä päällikkö oli valmis kuolemaan, jos se pystyi pelastamaan hänen klaaninsa.
Kohotin tyynen katseeni korkealle taivaalle. Se oli alkanut tummumaan ja ensimmäiset Hopeahännän tähdet ilmestyivät jo näkyviin. Oli lohdullista tietää, että esi-isämme seurasivat tätä hetkeä. Rukoilin heiltä, että tämä sota voisi päättyä hyvin klaanitovereideni kannalta. En halunnut, että viattomien verta jouduttaisiin vuodattamaan yhtään tämän enempää.
Olin jo valmistautunut siihen, että Keijukainen olisi iskenyt hampaansa kurkkuuni ja riistänyt yksitellen jokaisen jäljellä olevista hengistäni, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan kuulin, kuinka joku syöksähti minua lähestyvän naaraskissan kimppuun. Vihreä katseeni laskeutui kuin automaatiolla Henkäystähteen, joka oli juuri käynyt Keijukaisen kimppuun. Taas kerran tapahtumaketju oli niin nopea, etten ihan meinannut pysyä perässä. Hetkessä Keijukainen oli aivan taistelukyvytön ja Kuolonklaanin päällikkö painoi hänet maata vasten. Luulin raidallisen kollin tekevän Yhteisön johtajasta lopun, mutta yllättäen hän irrottikin otteensa ja kääntyi minun puoleeni. Henkäystähden sinisten silmien katse oli kylmä ja suorastaan kammottava, kun hän kohdisti sen minuun. Hän otti askeleen lähemmäs, muttei hyökännyt.
“Tämä sota loppuu tähän”, kolli lausui matalalla äänellään ja väläytti minulle uhkaavasti valkeita hampaitaan.
“Sitä minäkin toivon”, vastasin hänelle niin tyynesti kuin suinkin pystyin. Minä en pelännyt oman henkeni puolesta, vaan klaanitovereideni. En halunnut, että yksikään eloklaanilainen joutuisi enää kärsiä. Mutta mitä minä Henkäystähteä tunsin, hän tuskin antaisi meidän noin vain jatkaa aiempia elämiämme. Kenties hänkin halusi minun henkeni tai pahimmassa tapauksessa hän halusi tappaa koko klaanini.
Vihreä katseeni liukui Henkäystähdestä hänen taakseen. Päivänsäde oli jättänyt Kortepennun maahan ja siirtynyt lähemmäs kuolevaa Keijukaista. Henkäystähti seisoi edessäni juuri niin, etten nähnyt Keijukaisesta kuin takajalat. Naaras makasi liikkumattomana paikoillaan, enkä oikeastaan edes tiennyt oliko hän jo kuollut. Henkäystähden katse käväisi hetken myös pois minusta, jossain takanani. Se kohdistui kaiketi johonkin kissaan, sillä pian kuulin lähestyviä askeleita. Olisi ollut liian suuri riski kurkistaa taakseni, joten pidin katseeni visusti edessäpäin. Tumma kissa käveli ohitseni ja pysähtyi päällikkönsä eteen. Pimentovarjoksi tunnistamani naaraan turkki oli sotkuinen ja siellä täällä oli inhottavan näköisiä haavoja.
“Käy hakemassa Liljatuuli ja hänen parantajaoppilaansa”, kuulin päällikön sanovan. Sitten Henkäystähden katse kääntyi takaisin minuun:
“Missä sinun kumppanisi on?”
Katseeni muuttui surkeaksi ja laskeutui maahan. Sydäntäni riipi ajatus siitä, että Minttuliekki oli oikeasti poissa. Hän oli kuollut.
“Hän on liittynyt Tähtiklaanin riveihin”, vastasin ääni väristen, kun nostin katseeni takaisin viholliskolliin. Henkäystähti siristi silmiään, ja hänen kasvoilleen piirtyi inhottavan tyytyväinen virnistys.
“Hyvä. Yksikään kissa, joka on pettänyt Kuolonklaanin, ei ansaitse elämää”, kolli tuhahti kovaäänisesti. En voinut käsittää sitä, mikä teki kissasta tuollaisen. Henkäystähden oli täytynyt kokea kammottavia asioita, että hänen mielensä oli muuttunut tuollaiseksi. Miten kukaan saattoi olla noin ilkeä ja sydämetön?
Seisoimme pienen tovin vielä aukiolla ilman, että kukaan liikahti tai sanoi mitään painokelpoista. Yllättäen kuitenkin jotain alkoi tapahtua, päättelin sen takaani kuuluvista askeleista.
“Keijukainen on kuollut, paetkaa!” Päivänsäteen ulvaisu rikkoi aukiolle laskeutuneen hiljaisuuden.
“Pysäyttäkää ne!” joku kuolonklaanilainen ärjäisi takaani. Samassa huomasin, kuinka aukiolta alkoi paeta läjäpäin kissoja; kujakissoja. Päivänsäde jätti Henkäystähden takana makaavan Keijukaisen aloilleen ja lähti pakenemaan tovereidensa johdolla pois aukiolta. Henkäystähden sininen katse irtaantui minusta ja kääntyi takanaan makaavaan Yhteisön johtajaan ja siitä Päivänsäteeseen, joka livahti juuri aukion laidalla olevien pensaiden taakse. Huomasin Kortepennun makaavan yksin parin ketunmitan päässä elottomasta Keijukaisesta. Tämä olisi minun tilaisuuteni. Pelastaisin viattoman poikani ja antaisin eloklaanilaisille mahdollisuuden taistella. Nyt voisimme voittaakin, kun Kujakissayhteisö oli paennut paikalta ja jättänyt taistelun kaiketi osaltaan siihen. En uskonut, että Yhteisön ja Kuolonklaanin välinen liittouma olisi enää voimassa tapahtuneen jälkeen. Yritin syöksähtää Henkäystähden ohitse, mutta kolli huomasi aikeeni. Hän loikkasi kimppuuni ja painoi minut vasten multaista maata. Katseeni jäi epätoivoisena Kortepentuun, joka makasi yksin, takuulla kylmissään edessäni.
“Antakaa niiden mennä!” Henkäystähti karjaisi, “kujakissoilla ei ole väliä, pitäkää eloklaanilaiset maassa!”
Siihen meni meidän mahdollisuutemme. Tämä sota tosiaankin oli hävitty.
Loppuilta meni aivan sumussa, en ollut enää lainkaan varma kauanko olimme vielä aukiolla. Henkäystähti ilmoitti kylmästi ottavansa minut, Liljatuulen ja Leimusilmän Kuolonklaanin panttivangiksi ja “hyvää hyvyyttään” jättävänsä kaikki eloklaanilaiset henkiin. Poikkeuksena kolli luetteli ne kissat, jotka olivat karanneet luvatta Kuolonklaanista ja siirtyneet vihollisten – eli eloklaanilaisten – riveihin.
Saatoin vain toivoa, että Orvokki ja Black olivat päässeet pakenemaan, sillä en kestäisi seurata vierestä, kuinka kuolonklaanilaiset telottaisivat heidät julmasti.
En voinut edes sanoin kuvailla, kuinka pettynyt olin itseeni ja omaan toimintaani. Kuten olin arvellut, eloklaanilaisten elämä ei tulisi palaamaan entiselleen. Henkäystähti ilmoitti klaanin palaavan takaisin vanhaan leiriinsä, mutta ilman päällikköä, varapäällikköä tai parantajia. Sen sijaan “johtajaksi” Eloklaanin leiriin hän nimesi Pimentovarjon, oman varapäällikkönsä. Eloklaani oli menettänyt vapautensa, kun kuolonklaanilaiset asetettaisiin vartioimaan klaaniamme yötä päivää. Samalla Henkäystähti ilmoitti, että klaaniini olisi tulossa uusia sääntöjä, joita jokaisen eloklaanilaisen olisi noudatettava tai he surmaisivat klaanin jäseniä tai minut, Liljatuulen ja Leimusilmän.
Osa eloklaanilaisista yritti käydä vastarintaan, mutta kuolonklaanilaiset painoivat nopeasti klaanitoverini takaisin maahan. Pelkäsin heidän henkiensä vuoksi, joten minun oli puututtava tilanteeseen:
“Älkää vastustelko, me olemme jo hävinneet tämän sodan. Minulle tärkeintä on teidän henkenne, enkä tahdo yhdenkään eloklaanilaisen kuolevan enää tämän sodan vuoksi. Tähtiklaani johdattaa meidät vielä vapauteen, sanokaa minun sanoneen. Me selviämme mistä vain, mutta pyydän: älkää tapattako itseänne turhaan.”
Ilmeisesti Henkäystähdelle riitti, sillä hän tönäisi minut eteenpäin kohti aukion laitaa.
“Etköhän ole jo sanottavasi sanonut. Nyt sinun on aika siirtyä uuteen kotiisi”, kolli ärähti matalalla äänellä ja hoputti minua eteenpäin. Vilkaisin vielä viimeisen kerran klaanitovereitani. Pelkäsin, että he inhosivat minua. Minä olin tuottanut kaikille pettymyksen.
