Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Ilta alkoi hämärtää, emmekä nähneet merkkiäkään erakoista. Joitakin satunnaisia kissojen tuoksuja oli matkan varrella tullut vastaan, mutta seurattuamme niitä, ne eivät olleet vieneet meitä lähemmäksi etsimäämme. Jokainen hajujälki oli kulkenut kauemmaksi joesta, ja tämä erakkojoukko nimenomaan asui joen varrella. Olimme keskustelleet jonkin verran Lauhalaukan pojasta, mutta lopulta keskustelu oli päättynyt hiljaisuuteen.
”Ikävöitkö koskaan Kuolonklaania?” päätin aloittaa keskustelun, kun hiljaisuus oli jatkunut jo turhauttavan kauan. Hidastimme hieman tahtiamme, ja Lauhalaukka kohautti lapojaan.
”Kuolonklaani ei itsessään ollut minulle koskaan koti. Se, keitä siellä asui sai sen tuntumaan siltä. Mutta nyt minulla ei ole Kuolonklaanissa enää ketään joten ei, en minä kaipaa sinne”, oranssin ja valkean kirjava kolli huokaisi. Minusta tuntui pahalta, sillä muistelin kuinka innoissaan kolli oli etsimässä Kuolonklaania. Hän oli puhunut niin kauniisti ystävistään, mutta palattuaan kaikki oli muuttunut. Lauhalaukka ei ollut puhunut siitä paljoa, mutta suurin piirtein asia oli mennyt niin, että häntä pidettiin nyt Kuolonklaanissa valehtelijana. Minä uskoin Lauhalaukkaa ja hänen tarinaansa. Miksi hän olisi valehdellut?
”En ehkä saisi olla, mutta olen iloinen siitä, että viihdyt Eloklaanissa. Sinusta on suuri apu meille”, hymyilin ja kohtasin soturin sinisen katseen. Lauhalaukka hymyili.
”Minusta on mukavaa olla avuksi. Elämässäni on ollut aika paljon vastoinkäymisiä viime aikoina, joten ilon aiheet ovat olleet vähissä. Kenties tämä retki antaa minulle taas paljon aihetta iloon ja onnellisuuteen”, Lauhalaukka hymähti.
”Minäkin toivon niin”, vastasin.
”Kun löydämme heidät, sinä voit hoitaa puhumisen”, Lauhalaukka sanoi ja kohtasi jälleen katseeni.
”Olen aivan varma, etten saa sanaa suustani, jos todella löydämme poikani. Lisäksi on parempi, että sinä keskustelet heidän kanssaan Eloklaanin päällikkönä. Se saattaisi vakuuttaa heidät siitä, että Eloklaaniin kannattaa liittyä”, oranssivalkea kolli jatkoi. Tajusin vasta nyt, miten hölmösti olin tämän ajatellut menevän. Olin ajatellut Lauhalaukan puhuvan ja minun olevan mukana vain Eloklaanin päällikkönä. Onneksi kolli oli ottanut asian puheeksi, joten minulla oli aikaa vielä keksiä mitä sanoisin.
Aurinko oli jo laskemassa, kun saavutimme metsänrajan. Jatkoimme matkaa eteenpäin. Ilmassa leijui laimea kaksijalan tuoksu. Aluskasvillisuus metsässä oli melko tiheää. Pääosin puut olivat lehtipuita, mutta myös muutama mänty ja kuusi mahtui mukaan. Metsässä tuntui olevan riistaa ihan hyvin. Nälkä kurni vatsan pohjassa, mutta emme ehtisi nyt saalistaa.
”Jatketaan vielä hetki. Jos auringonlaskun jälkeen emme löydä mitään merkkejä heistä, saalistetaan ja käydään lepäämään. Voimme jatkaa huomenna vähän eteenpäin, mutta auringonlaskun aikaan meidän täytyy olla jo takaisin Eloklaanissa”, naukaisin Lauhalaukalle. Kolli oli vastaamassa, mutta sitten hän säpsähti. Kolli nuuhkaisi ilmaa, jonka jälkeen hänen katseensa kirkastui.
”Kissoja.” Astuin pari askelta eteenpäin, ja nyt myös minä haistoin sen. Haju oli melko laimea, mutta selkeästi kissan tuoksu. Kun kuljimme joitakin ketunmittoja eteenpäin, haju voimistui. Eteemme tuli rajamerkit. Ne olivat selkeästi merkattu viimeksi päivä tai pari sitten, mutta selkeästi tästä alkoi jonkin kissajoukon reviiri. Hajujen perusteella en osannut arvioida, monenko kissan reviirille me olimme astumassa.
”Pitäisiköhän odottaa tässä?” kysyin Lauhalaukalta, joka pudisteli päätään.
”Tämä haju kuuluu sille erakkojoukolle, joka asui aikoinaan Kuolonklaanin etelärajalla. Tule, mennään”, kolli vastasi ja lähti juoksemaan kovaa vauhtia eteenpäin. Minulla ei ollut ongelmia pysytellä soturin perässä. Kissojen hajut voimistuivat entisestään. Jonkin matkan kuluttua metsä päättyi, ja saavuimme aukiolle. Joki virtasi vasemmalla puolellamme hitaasti, ja aukiolla oli suuri kivikasa. Laikukas kolli istui kivikasan luona, ja hänen katseensa kohdistui nopeasti meihin.
”Tunkeilijoita!” kolli huusi empimättä. Hetkessä paikalle juoksi kolme muuta kissaa. Suurehko harmaanruskea naaras ja pieni mustavalkea kollikissa tulivat kivikasan toiselta puolelta kiertäen, mutta valkea naaras astui ulos laikukasta kollia lähinnä olevasta kolosta.
”Me tulemme rauhassa. Minä olen Eloklaanin päällikkö Mesitähti, ja me etsimme ystäväni Lauhalaukan poikaa”, lausuin rauhallisesti, mutta kovalla äänellä. Olimme pysähtyneet Lauhalaukan kanssa joidenkin ketunmittojen päähän kissoista. Se tuntui olevan hyvä ratkaisu, sillä kissat tuntuivat olevan valmiita taistelemaan tunkeilijoita vastaan.
”Lauhalaukka?” valkea naaraskisssa astui eteenpäin ja katsoi hämmentyneenä soturia silmiin. Naaraalla oli huomiota herättävät eriparisilmät. En ollut aiemmin nähnyt sellaisia kenelläkään, joten en voinut irrottaa katsettani kissan silmistä.
”Tunnetko sinä hänet?” kysyin, kun viimein onnistuin irrottamaan katseeni naaraan silmistä ja käänsin pääni Lauhalaukan suuntaan. Kolli nyökkäsi, mutta ei vilkaissutkaan minua.
”Hän on Taivaslaulu, se kuolonklaanilainen josta puhuin”, kolli ilmoitti. Aivan. Soturi oli maininnut kuolonklaanilaisesta, jonka kanssa hänen poikansa asui.
”Miten on, onko minun poikani täällä?” Lauhalaukka otti puheenvuoron ja kohtasi ensin Taivaslaulun katseen, ja sitten laikukkaan kollin meripihkasilmät. Laikukas kollikissa oli minua huomattavasti suurempi. Hänellä oli pitkä turkki, joka takuulla sai hänet näyttämään suuremmalta mitä oikeasti oli. Kolli piti ryhtinsä suorana, ja ei irrottanut hetkeksikään katsettaan meistä.
”Ruska, tulisitko tänne”, tämä harmaalaikukas kolli lausui rauhallisella äänellä. Samasta pesästä, mistä Taivaslaulu oli aukiolle saapunut, pilkisti esiin oranssi pää. Nuori kollikissa astui aukiolle hieman hämillään. Tuo vilkaisi ensin ystäviään, ja sitten hän huomasi meidät. Nyökkäsin tervehdykseksi kissalle, jonka katse jumittui heti Lauhalaukkaan. Kenties kolli tunnisti isänsä.
//Ruska tai Taivas? Voisin haluta kirjottaa joko Medellä tai/ja Merkuriuksella ennen lähtöä 😀
// 750 sanaa
