Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Olin hyvin huolissani siitä, millainen tulevaisuus klaanillani oli edessä. Jos kujakissat ja Kuolonklaani oikeasti olivat minun perässäni, he tuskin luovuttaisivat ennen kuin minä olin kuollut. En ollut uskaltautunut puhumaan ajatuksistani kenellekään – en edes Liljatuulelle tai Minttuliekille – ja sen vuoksi olinkin ollut viime päivinä tavallista kireämpi. Sen jälkeen kun Eloklaani oli ajettu vanhasta leiristään ja reviirimme oli supistunut miltei puolet pienemmäksi, olimme menettäneet peräti neljä soturia. Hallavarjo, Utusielu ja Pöllöviilto olivat kuolleet vihollistemme käpälissä, kun rajoilla oli syttynyt kahakoita. Mutalampi sen sijaan oli kylmäverisesti pettänyt koko Eloklaanin hyökkäämällä Tähtimötassun kimppuun. Tähtiklaanille kiitos siitä, että Karjuvirne ja Kieroarpi olivat sattuneet sopivasti paikalle, pelastaneet tyttäreni ja ajaneet Mutalammen tiehensä. Sen koommin ruskeasta soturista ei oltu kuultu, ja niin oli mielestäni hyvä. Tavallisesti ajattelin, että kissoille täytyi antaa toinen mahdollisuus, mutta murha tai sen yrittäminen oli niin vakava rikos, ettei sitä voisi koskaan antaa anteeksi, ellei kissa todistaisi oikeasti muuttuneensa.
”Mesitähti?” varovainen naukaisu sai minut havahtumaan pois ajatuksistani. Käänsin katseeni taakseni ilmestyneeseen Kaurishyppyyn.
”Mitä nyt?” kysyin turhan topakasti kollilta, jonka kasvoilla oli jo valmiiksi pahoitteleva ilme. Ravistelin päätäni päästäen ilmoille huokauksen:
”Anteeksi, nämä ajat ovat hieman raskaita. Mitä asiaa sinulla oli?”
Vaaleanruskean kollin tummanruskea katse kääntyi minusta kukkulan rinteeseen, jossa seisoi kaksi kissaa, jotka eivät selvästikään olleet eloklaanilaisia.
”Löysin nämä erakot reviiriltämme. He toivovat voivansa viipyä Eloklaanissa hetken, kaipaavat kuulemma turvapaikkaa”, soturi kertoi rauhallisella äänellä. Vihreä katseeni oli siirtynyt kauempana seisovasta kaksikosta takaisin eloklaanilaissoturiin, joka katsoi minua tyyni ilme kasvoillaan.
”Jututan heitä ensin hieman ennen kuin teen päätökseni. Kiitos, että toit heidät leiriin ja tulit puhumaan kanssani”, yritin olla niin kohtelias ja rauhallinen kuin suinkin pystyin, mutta vallitsevan tilanteen ja sodan vuoksi se tuntui olevan toisinaan haastavaa. Tiesin, että minun olisi pian puhuttava huolistani jollekulle, ennen kuin menettäisin totaalisesti järkeni.
Tassutin aukion poikki Kaurishyppy perässäni kohti mustavalkoista naarasta ja hänen seurassaan olevaa mustaa kollia. Eloklaanilaiset olivat kääntäneet uteliaat katseensa vierailijoiden suuntaan. Ennen kuin pääsin kaksikon luokse, yksi eloklaanilaisista pysäytti minut:
”Mesitähti, odota.” Pysähdyin kuin seinään ja käänsin katseeni Mehiläislentoon. Valkoturkkisen kollin ilme oli vakava, kun hän kohtasi kysyvän katseeni.
”Eikö tuo toinen ole kuolonklaanilainen? Olen aivan varma, että olen nähnyt hänet kokoontumisessa”, Mehiläislento kuiskasi ja kohdisti katseensa mustavalkoiseen naaraaseen. Omanikin siirtyi eloklaanilaissoturista kissaan, joka totta tosiaan oli kuolonklaanilainen. En ollut tajunnut sitä ensin, mutta nyt Mehiläislennon sanojen jälkeen huomasin itsekin, että olin nähnyt naaraan kokoontumisessa joskus. En muistanut kissan nimeä, mutta huomasin jännittyväni.
”Ihanko totta?” Kaurishyppy kysyi yllättyneenä, ”he kertoivat minulle olevansa erakkoja. Voisiko olla, että he ovat lähteneet Kuolonklaanista?”
Hännänpäätäni alkoi kihelmöidä. En tiennyt mitä kuolonklaanilainen tai entinen kuolonklaanilainen teki meidän leirissäni, mutta kieltämättä minua alkoi epäilyttämään.
”Mitä he tarkalleen ottaen kertoivat sinulle itsestään?” kysyin Kaurishypyltä irrottamatta katsettani kahdesta leiriin saapuneesta muukalaisesta.
”He esittelivät itsensä. Naaraan nimi on Orvokki ja musta kolli on hänen poikansa Toive. Kuten sanoin aiemmin, he sanoivat tarvitsevansa turvapaikkaa”, ruskea kolli kertoi rauhallisesti. Halusin luottaa siihen, että kaksikko tosiaan oli vaaraton. Mutta se, että he olivat jättäneet niinkin tärkeän asian kertomatta kuin taustansa, sai minut jännittyneeksi. Olisin halunnut luottaa kuolonklaanilaisiin, mutta Henkäystähti oli tehnyt sen mahdottomaksi. Hänen soturinsa tappoivat noin vain rajalla minun klaanilaisiani. Yritin työntää ennakkoluulot sivuun, kiitin Mehiläislentoa hänen tarkkasilmäisyydestään ja jatkoin matkaani rinnettä pitkin kahden kissan luokse, pitäen ilmeeni mahdollisimman rauhallisena.
”Olen Mesitähti, Eloklaanin päällikkö, joskin taisitte tietää sen jo”, esittelin itseni, vaikka se tässä tilanteessa olikin varmasti turhaa, ”Kaurishyppy kertoi, että etsitte Eloklaanista turvapaikkaa. Ennen kuin voin päättää asiasta, minun on tiedettävä mitä varten te tarvitsette turvaa? Onko joku perässänne?”
//Orvokki tai Toive?
