Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Olimme palanneet partion kanssa takaisin leiriin pettyneinä ja haavoittuneina. Jutteluhetki Keijukaisen kanssa ei ollut mennyt ollenkaan suunnitelmien mukaan. Tähtiklaanille kiitos, Eloklaanin partio oli sattunut paikalle juuri oikeaan aikaan. Olin menettänyt yhden hengistäni, mutta sentään yksikään klaanitovereistani ei ollut kuollut taistelussa Kujakissayhteisön johtajaa ja hänen tuekseen saapunutta partiota vastaan.
Kun olimme herättyäni poistuneet paikalta, Keijukaisen katse oli kertonut kaiken mitä meidän tuli tietää: Emme pääsisi tästä sodasta ilman taisteluita ja verenvuodatusta. Se sai jonkin muljahtamaan rinnassani. Koin epäonnistuneeni Eloklaanin päällikkönä täysin. Olin johdattanut kotiimme nämä verenhimoiset hirviöt, jotka janosivat minun ja klaanitovereideni verta. En voinut tehdä mitään, joka olisi estänyt klaanitovereideni turhat kuolemat. Minun oli vain rukoiltava Tähtiklaanilta voimia ja yritettävä lohduttaa surevia tovereitani.
”Mesitähti”, Minttuliekki käveli ripein askelin meitä vastaan heti, kun nousimme leirinä toimivan kukkulan laelle. Punaturkkisen naaraan katse oli huolestunut, ”se ei tainnut onnistua.”
Pudistelin pettyneenä päätäni.
”Keijukaisen kanssa ei voi neuvotella. Meidän on käytävä tämä sota, jos tahdomme sen koskaan loppuvan”, huokaisin raskaalla äänellä ja laskin pettyneen katseeni maahan. Minttuliekki laski lohduttavasti häntänsä lavalleni.
”Me olemme valmiita tekemään sen Eloklaanin tähden”, Hiilihampaan matala ääni kantautui takaani. Käänsin kiitollisena vihreän katseeni tabbykuvioisen kollin suuntaan.
”Kiitos.”
Kului neljäsosakuu ja haavani olivat jo täysin parantuneet. Liljatuuli oli yrittänyt tyrkyttää minulle yrttejä, mutten ollut suostunut ottamaan niitä vastaan. Tähtiklaani oli parantanut pahimmat haavani menettäessäni hengen, enkä halunnut käyttää klaanin vähäisiä yrttivarastoja itseeni ja pieniin haavoihini. Se oli ihan hyvä päätös, sillä haavat paranivat nopeasti myös ilman yrttien apua.
Minttuliekki oli kertonut muutamaa päivää aiemmin olevansa taas tiineenä. Samaan aikaan mieleni täytti ilo ja rakkaus uusia pentuja kohtaan, mutta myös valtava huoli. Pennut syntyisivät keskelle sotaa ja ainoa maailma jonka he oppisivat tuntemaan olisi tämä, joka oli täynnä taisteluita, verenvuodatusta ja kuolemaa. Mutta halusin uskoa, että Tähtiklaani oli suunnitellut tämän menevän näin. Kaikella oli tarkoitus ja kun sota olisi ohi, Eloklaani olisi entistä vahvempi.
”Kaikki hyvin?” kysyin Minttuliekiltä, joka oli jäänyt jälkeeni. Olimme lähteneet kävelylle, sillä varapäällikkö oli kertonut kaipaavansa raitista ilmaa. Pysyttelimme kaukana metsistä ja Kuolonklaanin rajasta, sillä emme halunneet vahingossakaan kohdata vastustajiamme. En voisi riskeerata Minttuliekin ja syntymättömien pentujemme henkiä, joten oli järkevintä pysyä kaukana rajoista.
”On, ei minulla ole mitään hätää”, naaras vakuutteli päätään nyökytellen. Siristin epäilevästi vihreitä silmiäni, mutten alkanut ääneen kyseenalaistamaan kumppaniani. Luotin Minttuliekin kyllä kertovan, jos jokin olisi hullusti. Hidastin itsekin tahtiani, jottei naaraan tarvitsisi rasittaa itseään liikaa.
”Kaunis sää”, huokaisin hiljaa silmäillessäni avaraa nummimaisemaa. Hiirenkorvan saapumisen myötä lumet olivat lähes täysin sulaneet nummilta. Siellä täällä maasta kohosi kasveja, jotka puhkeaisivat pian kukkimaan. Pensaat ja ne harvat puut joita täällä päin kasvoi, olivat alkaneet nurmen tavoin vihertämään.
”Niin on”, Minttuliekki totesi hengästyneenä. Se oli viimeinen niitti, en halunnut rasittaa kumppaniani enempää. Siispä minä pysähdyin.
”Istutaan hetki tuolla joen törmällä”, ehdotin varovaisesti. En halunnut hössöttää liikaa, sillä tiesin ettei Minttuliekki pitäisi siitä. Naaras nyökkäsi ja jatkoimme muutaman ketunmitan verran matkaa joen törmälle. Laskin katseeni alas sinertävään veteen, joka virtasi vuolaasti allamme.
”Minä luulen, että minun on siirryttävä pian jo pentutarhalle”, Minttuliekki rikkoi yllemme laskeutuneen hiljaisuuden raskaalla huokauksellaan. Käänsin lämpimän katseeni kumppanini puoleen.
”Se kuulostaa hyvältä ratkaisulta”, totesin lempeästi kehräten. Painoin kuononi hellästi vasten kumppanini poskea. Myös Minttuliekin kurkusta alkoi kummuta matalaa hurinaa, kun hän painoi poskensa tiukemmin vasten kuonoani. Painauduimme vasten toisiamme ja aloin pitkin vedoin sukia punaturkkisen soturin turkkia. Olin niin kiitollinen siitä, että rinnallani oli Minttuliekin kaltainen kissa. Rakastin häntä niin paljon, että hän sai minut unohtamaan kaiken pahan edes hetkeksi.
