Mesitähti
Kirjoittaja: Elandra
Kun tyttäreni valitti väsymystä, lähdin kulkemaan hänen rinnallaan pääaukion poikki kohti Litteäkiveä. Ilta oli vaihtunut alkuyöksi ja Hopeahäntä loisti kirkkaana pilevttömällä taivaalla. Leirissä vallitsi täysi hiljaisuus, kun eloklaanilaiset olivat siirtyneet pesiinsä nukkumaan.
”Laventelitassu ja emokin olisi varmasti tullut mielellään, mutta ollaanko kuitenkin kaksin? Toivottavasti Laventelitassu ei suutu, hänkin olisi varmasti mielellään viettänyt sinun kanssa aikaa”, Talvikkitassu päästi suustaan huolestuneen naukaisun. Pudistin päätäni ja käänsin lohduttavan katseeni punaruskeaan oppilaaseen:
”Hän ymmärtää aivan varmasti. Laventelitassu on varmasti huomannut, miten paha mieli sinulla on ollut. Uskon, että hän on vain iloinen, kun olet taas oma itsesi.” Talvikkitassu väläytti minulle pienen, kiitollisen hymyn, ennen kuin käperryimme vierekkäin sammalvuoteelleni makaamaan. Sipaisin kielelläni muutamat kerrat tyttäreni korvaa, aivan kuten olin tehnyt hänen ollessaan vasta pentu. Talvikkitassun kurkusta kumpusi hiljaista kehräystä, kun tämä nukahti vierelleni. Ennen kuin aloin itse nukkumaan, katselin naarasta sen verran, mitä hämärässä erotin. Isänä olo oli yhtä aikaa maailman ihaninta, mutta myös raskainta. Halusin jokaisen pentuni kasvavan kunnioitettaviksi, hyviksi kissoiksi.
Väsymys vei voiton, joten laskin hiljaa pääni sammaliin. Olin niin väsynyt, että nukahdin melkein saman tien.
Oli huojentavaa nähdä, kuinka Talvikkitassun käytös näytti muuttuneen heti keskustelumme jälkeen. Kiukkuisesta, sääntöjä rikkovasta oppilaasta oli taas tullut tunnollinen ja huomattavasti hyväntuulisempi. Parina viimeisenä yönä olin nukkunut harvinaisen huonosti. Unessani olin nähnyt Mahlahallan, Lauhalaukan ja Metsähallan kasvot vuorotellen. He tuijottivat minua niin syyttävästi, että kylmät väreet kulkivat edelleen selkäpiitäni pitkin ajatellessani unta. Olin kuitannut ensimmäisen unen vain sillä, että kolmikon kohtalo vaivasi minua edelleen. Mutta unen toistuessa, en saanut sitä pois mielestäni.
Heti herättyäni, olin suunnannut parantajan pesälle toivoen, että Liljatuuli tai Leimusilmä voisi auttaa minua.
”Liljatuuli? Leimusilmä?” huhuilin kaksikkoa päästyäni sairasaukiolle. Parantajaoppilaan musta pää pilkisti parantajan pesän sisältä. Kolli katsoi minua kysyvästi.
”Hei, Mesitähti. Onko kaikki hyvin?” kolli kysyi astuttuaan ulos pesästä sairasaukiolle. Hän silmäili nopeasti koko kehoni läpi keltaisilla silmillään. Pudistin hitaasti päätäni.
”Ei mitään akuuttia, minulla on kaikki hyvin. Tahdoin vain tulla kysymään, että oletteko te sattumoisin nähneet jotain erityisiä unia viime aikoina? Onko Tähtiklaani puhunut teille?” esitin kollille takellellen kysymyksiä. Leimusilmä kallisti päätään ja pudisti sitä vuorostaan.
”En ainakaan minä, eikä Liljatuulikaan ole kertonut mitään sellaista. Onko jotakin sattunut?” parantajaoppilas kysyi silmät suurina.
”En ole ihan varma. Lauhalaukan, Mahlahallan ja Metsähallan kohtalot piinaavat minua öisin. Olen nähnyt heistä unta kahtena yönä peräkkäin, voisikohan se tarkoittaa jotakin?” esitin parantajaoppilaalle kysymyksen toivoen, että hän olisi osannut vastata siihen. Leimusilmä katsoi minua hetken mietteliäänä ennen kuin naukui pahoitellen:
”Yritin selvittää heidän kohtaloaan Tähtiklaanilta viime puolikuun aikaan, mutta he eivät vastanneet. Tämä on vain hakuammuntaa, mutta ehkä sinun pitäisi käydä kysymässä sitä esi-isiltämme?”
Ehdotus ei suinkaan ollut huono, jonka vuoksi päätin tarttua siihen. Nyökkäsin kiitollisena.
”Kiitos, Leimusilmä. Taitaa olla parasta vaeltaa Kuulammelle heti tänä yönä”, väläytin parantajaoppilaalle pienen hymyn.
”Oli ilo olla avuksi”, Leimusilmä lausahti virnistäen, ennen kuin hyvästelimme toisemme ja poistuin takaisin pääaukiolle.
Koko päivä kului harvinaisen hitaasti. Aurinkohuipun aikoihin kävin harjoituksissa Kimalaistassun kanssa. Oli vaikeaa keskittyä oppilaan kouluttamiseen, kun päässäni pyöri vain tuleva retkeni Tähtiklaania tapaamaan. Tänään vuorossa olivat taisteluharjoitukset, jotka eivät koskaan olleet olleet Kimalaistassun vahvuus. Kimalaistassun koulutuksessa oli omat haasteensa naaraan puuttuvan etujalan vuoksi. Jouduin soveltamaan paljon ja keksimään uusia liikkeitä, joita myös Kimalaistassu voisi käyttää.
Olimme tänään harjoitelleet sitä, miten Kimalaistassu voisi tarvittaessa paeta viholliseltaan. Taistelu ei ollut hänen vahvuutensa, jonka vuoksi hänen olisi edes turha yrittää taistella kokeneempia taistelijoita vastaan. Naaras osasi taitavasti ennakoida vastustajansa aikeita, mutta itse taisteleminen tuotti hänelle hankaluuksia.
Harjoitusten päätyttyä aurinko oli yhä taivaanrannan yläpuolella. Olin jakanut tuoresaalista Minttuliekin kanssa ja kertonut hänelle aikeistani käydä Kuuluolalla sekä huolistani, jotka koskivat kadonnutta kolmikkoa. Minttuliekin mielestä oli ollut hyvä ajatus käydä jututtamassa Tähtiklaania.
Kun aurinko oli viimein lähtenyt, lähdin matkaan. Onnekseni en joutunut enää kulkemaan Kuuluolalle Kuolonklaanin reviirin poikki, vaan pääsin nopeasti perille maanalaisten tunneleiden kautta. Lauhalaukka ja Mahlahalla olivat löytäneet tunnelit viime viherlehden aikaan.
Astelin varovaisesti melko ahtaaseen onkaloon, joka vei minut pilkkopimeään tunneliin. Tunnelissa olin ainoastaan viiksieni varassa. En nähnyt lainkaan eteeni. Olin kulkenut tunnelia pitkin muutamia kertoja, ja reitti alkoi olla jo melko selkeänä päässäni. Tiesin miltei joka mutkassa koska täytyi kääntyä ennen kuin seinä tuli vastaan. Kuljin oikeanpuoleista seinää pitkin niin, että viikseni hipoivat sitä.
Kuljettuani hyvän matkaa pilkkopimeässä tunnelissa, seinä viereltäni katosi. Saavuin aukiolle, jonka katosta paistoi sisään heikkoa kuunvaloa. Valon avulla osasin kävellä keskellä aukiota olevan lammen luokse. Kumarruin veden ääreen ja painoin pääni alas juodakseni lammen vettä. Ennen kuin suljin silmäni, näin kirkkaan valon. Peräännyin askeleen etäämmäs lammesta ja otin hyvän asennon. Esi-isät tuuduttivat minut uneen.
Heräsin metsässä. Tutut maisemat ympäröivät minut ja tiesin olevani Tähtiklaanin metsissä, vaikka viime vierailustani olikin kulunut aikaa. Lähdin kulkemaan varovaisin askelin eteenpäin sadunomaisessa metsässä. Otettuani muutaman askeleen, erotin kaksi tuttua tuoksua. En ollut varma, olinko enemmän helpottunut vai surullinen, kun näin kahden soturin astelevan eteeni.
Lauhalaukan ja Mahlahallan ilmeet olivat rauhalliset. Heidän turkkinsa olivat muuttuneet kimmeltäviksi, aivan kuten jokaisen tähtikissan turkeille kävi.
”Mitä oikein tapahtui?” se oli ainoa asia, jonka sain ulos suustani. Molempien tähtikissojen ilmeet vakavoituivat.
”Pysy valppaana. Tulee päivä, jolloin metsä ei ole turvallinen”, Lauhalaukka henkäisi. Soturin kirkkaansininen katse oli porautunut syvälle vihreisiin silmiini. Olisin halunnut kysyä enemmän, mutta kaksikko hävisi edestäni. Hiljalleen koko metsämaisema alkoi mustua, kunnes katosi kokonaan.
