Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Vetäisin henkeä.
“Ei, en ole kuullut kenenkään olevan kiinnostunut Pimeyden metsästä”, sanoin ja katselin Pimentovarjon kylmiä silmiä. Naaras varmaan nautti kiusaamisestani. Sitä ainakin hänen ketunmielinen hymynsä viestitti.
“Ja?” kissa kannusti minua jatkamaan kasvot raivostuttavan tyyninä ja katse kovana kuin aaltojen hiomat kivet. Hänen silmänsä kimalsivat kuitenkin aavistuksen kiinnostuneina puolikuun suomassa kelmeässä valossa.
“Riistaa voisi olla enemmän, mutta sitä on tarpeeksi”, painotin lauseeni viimeistä sanaa, sillä yritin pelastaa klaanimme imagoa kun se vielä oli mahdollista, “yrttien saralla samoin.”
Pimentovarjo nyökkäsi samalla kun hänen katseensa oli osoitettuna jonnekin tyhjyyteen, ikään kuin pohtien sanojani.
Suonissani virtaava adrenaliini antoi minulle rohkeutta päästää suustani kysymys, jonka ehkä muina hetkinä olisin jättänyt esittämättä: “Oletko nyt tyytyväinen?” Vaikka tavoittelin rauhallisuutta, ärtymys pirstoi ääneni ja sanojeni sävy edusti täysin sisälläni läikkyvien tunteiden kakofoniaa.
Pimentovarjo ilmoitti olevansa toistaiseksi tyytyväinen tietoihini, mutta muistutti kyllä tarpeettomasti siitä, että hän halusi ensi kerralla jotain lisää. Olisi vaarallista menettää hänen kiinnostuksensa, koska jos niin kävisi hän voisi paljastaa kaiken juuri siten miten halusikaan.
Pian olin jo matkalla takaisin leiriin ja olin täysin uupunut. Halusin vain rojahtaa sammalvuoteelleni ja sulkea silmäni ja nukkua seuraavan kuun putkeen.
Kävelin klaani takanani aivan Mesitähden perässä pitkin monien tassujen uurtamaa polkua ja tuijotin edessäni olevaan tyhjyyteen sydämeni sykkiessä turtaa tunnetta eteenpäin kehossani. Se aaltoili puuduttavasti kohti kehoni jokaista sopukkaa kuin puolustusmekanismina, yrittäen viedä etualalle pyrkivän tuskan pois.
Pähkinäkorva oli kuollut.
Ehkä olin vain kuvitellut nuo sanat Punatähden suusta johtuen stressaantuneisuudesta ja monen yön huonoista unista. Ehkä tämä kaikki oli vaan yhtä väsyneen mieleni harhaa. Alitajuntani ehdottelua kaikista pahimmista mahdollisista tulevaisuuksista. Senkin hyväksyisin hyvin mielin, jos olisin tullut hulluksi, kunhan Pähkinäkorva vain oli elossa.
“Minttuliekki?” kuulin huhuilun etäisesti ajatuksiani varjostavan sumuseinän lävitse. Nostin katseeni leikkien kiinnostunutta ja katsoin Mesitähden huolesta kimaltavia silmiä. “Onko kaikki hyvin?”
Räpyttelin silmiäni kuin heräten unesta ja nyökkäsin. Yritin sanoa jotain vakuuttaakseni päällikön, mutta sanat jäivät kurkkuuni. Mesitähti nyökkäsi hitaasti, en ollut varma oliko se mennyt läpi, mutta en edes välittänyt. Sitten kolli jatkoi joukon johtamista kohti leiriä ja jatkoin merkityksetöntä asteluani hänen perässään.
Oli kulunut päiviä kokoontumisesta. En edes tiedä miten monta, mutta olin vetäytynyt varapäälliköntehtävistäni parantajan pesälle sairauden varjolla. Liljahenkäyksen kurtistuneet kulmat olivat piirtyneet mieleeni selkeästi viime päivien aikana. Sillä tavoin hän minua katsoi, kummastuneena. Hän yritti löytää jotain ratkaisua siihen, mikä minua vaivasi. Pahoin kuitenkin pelkäsin, että vaikka hän olisi tiennyt, ei hänellä olisi keinoa parantaa tuhansiksi säpäleiksi runnottua sydäntä, joka enää vain vaivaisesti hakkasi rinnassani.
Mutta kun turtuus alkoi hiljalleen vetäytyä pois, kipu sydämessäni alkoi olla sietämätöntä. Tuska sai minut lähes haukkomaan henkeäni.
Sinä päivänä päätin mennä Mesitähden luokse. Kun astuin hänen pesäänsä odottamatta, hän näytti hieman yllättyneeltä. Hänenkin katseessaan oli sellaista samanlaista tyhjyyttä, mitä tunsin sisälläni. Viime päivien tragedia oli sumuisena mielessäni ja kaiken muun rinnalla tunsin olevani niin pahoillani Mesitähden puolesta. Minusta tuntui ikävältä kasvattaa hänen taakkaansa, mutten vain enää jaksanut kantaa sitä.
Olimme muodostaneet jonkunlaisen ystävyyssuhteen viime kuiden aikana ja minusta tuntui, että välillämme vallitsi molemminpuolinen luottamus – ehkä alunperin johtuen asemistamme, mutta vallitsi kuitenkin. Minusta oli ollut helppo avautua hänelle silloin, kun olimme palaamassa takaisin Karhumyrskyn teloituksen jälkeen ja minusta tuntui samalta nytkin. Tiesin, että hänen luonaan salaisuuteni olisivat turvassa. En kuitenkaan tiennyt miten hän suhtautuisi, mutta sillä ei ollut enää väliä. En riskeeraisi kuin ainoastaan oman asemani nyt, kun…
En kyennyt sanomaan sitä ollenkaan mielessäni, muuten olisin purskahtanut itkuun.
“Tervehdys Minttuliekki”, Mesitähti tervehti. Vastasin hänelle.
“Haluaisin puhua kanssasi jostain”, sanoin ja odotin, että Mesitähti joko lähettäisi minut pois tai käskisi minut istumaan. Kolli nyökkäsi hyväksyvästi ja niinpä asetuin istumaan nyppien hetken tassujeni juurella olevaa irtonaista sammalpalasta.
“Minä olen vuotanut Kuolonklaanille tietoja klaanistamme”, sanoin katsoen pelkäämättä Mesitähteä silmiin, “olen raportoinut heille siitä, millainen tilanne klaanissamme on ja.. ja minun piti tarkkailla, keiden usko on heikkoa. Olen niin pahoillani Mesitähti.” Ääneni oli vielä jokseenkin tyyni.
Vaalean kollin kasvoilla loisti järkytys, jonkalaista en ollut vielä todistanut hänen kasvoillaan.
“Mutta tein sen vain, koska minun oli pakko! Minua kiristettiin, enkä olisi voinut saattaa Pähkinäkorvaa Punatähden armoille. Mutta ei se silti oikeuta tekoani”,
Mesitähti näytti pudonneen kärryiltä.
“Minä olin typerä ja menin rakastumaan Kuolonklaanilaiseen. Tapasimme Pähkinäkorvan kanssa rajalla ja jäimme kiinni Kuolonklaanilaiselle ja siitä asti olen toiminut hänen kiristyksensä mukaan. En vain voinut antaa Pähkinäkorvan paljastua, en tiedä mitä hänelle olisi tehty. Nyt hän on kuitenkin… mennyt pois. En jaksanut enää pitää tätä itselläni. Anna anteeksi, minä ymmärrän kyllä jos menetän asemani tästä hyvästä, enkä syytä sinua ollenkaan. annathan vain anteeksi”, sanoin itseäni soimaten. Ääneni oli särkynyt ja jo pitkään pidättelemäni kyyneleet alkoivat tipahdella silmistäni yksi kerrallaan yhä tiheämmin. Minua hävetti niin paljon kuinka kaltoin olin kohdellut asemaani ja samaan aikaan olin niin rikki rakastamani kissan kuolemasta. Jos joutuisin kokemaan vielä yhdenkin tunteen niin varmasti halkeaisin.
Katsoin Mesitähteä edelleen silmiin ja viimein annoin tälle tilaa puhua. Hänellä olisi oikeus olla vihainen ja tuomita minua niin paljon kuin halusi, kunhan saisin tämän kaiken vain pois väsyneiltä harteiltani, jotka olivat kannatelleet kaikkea tätä lastia jo aivan liian pitkään. Pähkinäkorvan poismeno oli ollut vain viimeinen tikki.
//Mesi?
811 sanaa
