Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Sanotaanko näin, että asiat olivat viimeaikoina ottaneet hyvin yllättävän suunnan. Aurinkokajon ja Loistotassun lähdön jälkeen olimme lähentyneet päivä päivältä Mesitähden kanssa enemmän. En oikein osannut sanoa, mikä suhteemme tila varsinaisesti oli, mutta tiesin, että pidin Mesitähdestä ihan eri tavalla kuin kenestäkään muusta. Asiat olivat kuitenkin edenneet odotettua nopeammin ja vähän aika sitten Liljatuuli oli kertonut minulle jotain odottamatonta. Minä odotin pentuja. Mesitähden ja minun pentuja. Sen kuullessani olin rehellisesti ottaen tuntenut oloni vähän ahdistuneeksi. Siis ei se johtunut Mesitähdestä tai siitä mitä meillä oli, vaan en ollut koskaan ehtinyt ajatella pentujen hankkimista. Halusinko edes pentuja tai entä jos olisin huono emo? Ei minusta ihan oikeasti varmaan olisi emoksi. Olimme kuitenkin puhuneet asiat halki vaalean kollin kanssa ja oloni oli paljon optimistisempi, vaikka silti takaraivossani kuiskutteli se pieni epäilyksen ääni vähän väliä.
Olin jokin aika sitten muuttanut pentutarhalle ja ahdistukseni emoudesta puhkesi taas kukkaan. Korppisiipi kuitenkin yritti vakuutella minulle, että se tulisi kyllä luonnostaan ja kertoi omista kokemuksistaan. Olin kiitollinen ystävälleni siitä henkisestä tuesta, mitä hän minulle tarjosi. Ja muutenkin, oli mukavaa, ettei tarvinnut kököttää pentutarhalla ihan itsekseen omien ajatuksiensa keskellä, vaan minulla oli ystävä seuranani. Hiilihammaskin poikkesi välillä pesällä tarkistamassa kumppaninsa voinnin ja siitä lähtien, kun minäkin asetuin tänne, niin myös minun vointini. Olin onnellinen, kun minulla oli tällaisia ystäviä.
Tällä hetkellä olivat käynnissä oppilaiden suuret harjoitukset, joten ainoastaan puolet klaanista oli leirissä, joka sai aukion näyttämään tyhjältä.
Viime päivinä sisälläni oli ollut jatkuvasti kasvava levottomuus ja pieni jatkuva hermostuneisuus, joka sai silloin tällöin minut tiuskaisemaan turhankin terävästi. Vaikka liikkuminen olikin hieman hankalaa kasvaneen vatsani takia, minun oli vähän väliä pakko lähteä kävelemään ympäriinsä. Se ei oikeastaan auttanut, mutta silti nousin ylös yhä uudestaan ja yritin purkaa negatiivista tunnetta sisälläni. Liljatuuli oli sanonut, että pennut syntyisivät lähiaikoina ja sellainen käyttäytyminen oli ihan normaalia. Parantajakissa oli käskenyt yrittämään ottamaan rennosti ja antanut minulle muutamana yönä unikonsiemeniä, sillä muuten en olisi todennäköisesti saanut nukuttua. Tänään kuitenkin oloni oli vielä edellisiä päiviä hermostuneempi ja minun oli vaikea pysyä aloillani ollenkaan. Yritin keskittyä muuhun kuin omaan kiihtyneeseen tilaani ja aloin sukimaan punaruskeaa turkkiani. Minusta tuntui, että halusin puhua jollekulle, mutta samaan aikaan halusin kuitenkin olla yksin. Oli kuin olisin ollut yksi suuri elävä ristiriita eikä mikään tuntunut hyvältä.
Vähän myöhemmin päivällä olin todennut, että levottomuus ei ottaisi hellittääkseen ajan mitään, päinvastoin. Sitten, aivan yhtäkkiä kehoani väristeli kipuaalto. Tiesin heti, että pennut olisivat tulossa, vaikka kipu ei ollutkaan vielä tuntunut voimakkaalta. Nousin ylös pediltäni ja kuljin muutaman askeleen kohti suuaukkoa kurkistaakseni ulos. Korppisiipi oli hetki sitten lähtenyt jaloittelemaan ja olin pesässä ihan yksin. Olin huikkaamassa vähän matkan päässä tassuttavalla Korppisiivelle jotain pentujen tulosta, mutta sitten uusi, entistä voimakkaampi polttelu lävisti minut ja löin hampaani yhteen. Lopulta sain kuitenkin naaraan huomion ja hän kävi noutamassa Liljatuulen pikimmiten. Parantajakissa oli saapunut paikalle oppilaansa kanssa ja mukanaan joitain yrttejä ja ihme kyllä myös jonkinnäköinen keppi. Pian Leimutassu selosti jotain siitä, kuinka voisi olla helpottavaa purra keppiä kivuliaina hetkinä, mutta totesin nuorelle kollille vain: “Ei kiitos.”
Hermoni olivat jotenkin niin kireällä, etten halunnut mitään ylimääräistä.
Kaikki eteni nopeasti ja helposti ja pian kylkeäni vasten oli kolme pientä pentua, jotka kiemurtelivat juodessaan maitoa. Kun olin nähnyt heidät ensi kertaa, sisälläni oli läikähtänyt jotain hyvin lämmintä. Katsellessani pentujani tunsin suurta ehdotonta rakkautta heitä jokaista kohtaan. Vaikka yhä tuntui siltä, etten ehkä osaisi olla sellainen emo, jonka he ansaitsisivat, silti en vaihtaisi heitä mihinkään. Pian Mesitähti saapui paikalle kiireellä, mutta huomatessaan kaiken olevan hyvin hän rauhoittui. Kollin silmät olivat nauliutuneet pentueeseemme hänen ihaillessaan heitä jokaista vuorollaan. Hymyilin kollille ensin varovasti ja kun hän lopulta vastasi hymyyn, nousivat minunkin suupieleni korkeammalle. Kyllä tästä selvittäisiin, olihan Mesitähti jo kokenut isä.
Vaikka tämä hetki oli jotain, mikä herkisti monet emot ja isät kyyneliin asti, minulle tuli ensimmäisenä mieleen kysyä Mesitähdeltä miten harjoituksissa oli mennyt – jota en kuitenkaan tehnyt. Suhteemme varapäällikkönä ja päällikkönä oli kestänyt niin paljon pidempään, että se tuli luonnollisemmin, kuin tunteita tihkuvilla adjektiiveilla täytetyt lauseet pentujen täydellisyydestä. Jotenkin ehkä halusin karata tästä herkältä tuntuvasta tilanteesta tai rikkoa jäätä jotenkin, sillä oloni oli jotenkin outo ilmasta aistittavan tunteellisuuden takia. Olinhan minä totta kai onnellinen perheenlisäyksestämme, mutta minusta tuntui vaikealta se, että juuri nyt minun pitäisi jollain tavalla reagoida tähän tapahtumaan asiaan kuuluvalla tavalla. Siksipä vain sanoin:
“Pitäisikö meidän keksiä heille jotkut nimet?”
//Mesi tai pennut?
698 sanaa
