Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Katsoin Kauristassun perään hänen kadotessaan parantajan pesän varjoihin. Oloni oli kireä ja minusta ei tuntunut oikein miltään. Huoleni oli liian ylivoimaista päästettäväksi pääni sisälle ja siksi jätin kaikki tunteeni sillä hetkellä taka-alalle. Minulla ei olisi varaa virheisiin ja äkkipikaisuus ja hätiköity ajattelu aiheuttivat minun kohdallani niitä.
Silti kun käännyin takaisin Mesitähden puoleen ja näin hänestä kajastavan pelon, en voinut olla lohduttamatta häntä lempeän rauhoittelevasti.
“Kaikki varmasti järjestyy. Kauristassu on nopeammin terve kuin ehdit edes toivoa”, sanoin ja yritin katsoa Mesitähteä rohkaisevasti, vaikka tiesinkin, ettei se veisi pelkoa pois. Minulla ei ollut poikia eikä tyttäriä, enkä tiennyt miltä tuntui pelätä heidän puolestaan. Sen kuitenkin tiesin, että oli varmasti vaikeaa niin isälle kuin pojallekin, olla antamatta läheisyyttä toisilleen juuri silloin kun sen tarve oli kovimmillaan.
Mesitähti nyökkäsi ilmeettömästi ja katseli parantajan pesälle. Päällikkö oli nyt niin monen eri paineen alaisena, että ihailin hänen kykyään siihen rauhallisuuteen, joka hänestä kaiken pelon ja huolen takaa loisti.
“Minun täytyy varmaan mennä puhumaan Aurinkokajon kanssa”, Mesitähti sanoi uupuneesti ja nousi ylös.
“Selvä. Muista pitää myös itsestäsi huoli muiden rinnalla”, sanoin ja loin vielä viimeisen katseen vaaleaan kolliin ennen hyvästejä. Mesitähti hymyili minulle vähän ja se nostatti hymyn myös minun kasvoilleni. Sitten hän lähti etsimään kumppaniaan kertoakseen uutiset pojastaan.
Hetken istuin siinä aivan yksin, kunnes nousin ylös ja valmistauduin vartiovuorooni. Mielessäni pyöri edelleen luoksemme hiljaa hiipivä kissapula. Tarvittaessa minä kävisin niin monessa partiossa kuin vain tarvitsisi, kunhan klaani voitaisiin pitää ruokittuna ja turvassa. Sen minä lupasin itselleni Tähtiklaanin kautta.
//Halutessaan Mesi? 😀
242 sanaa
