Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Isän tarttuessa määrätietoisesti Karhumyrskyn kurkkuun ja näin käynnistäen peruuttamattoman tapahtumasarjan, jonka lopputuloksena olisi kuolonklaanilaiskollin kuolema, jokin sisälläni pysähtyi. Jokaisen hitaasti vierineen sekunnin ajan olin tuijottanut herkeämättä kohtausta, voimatta kääntää katsettani. Se ei suinkaan ollut kohdistettuna aivan liian hitaasti kuolevaan soturiin, vaan kolliin, joka parhaillaan riisti tämän henkeä. Minun isääni.
Aluksi jäinen kylmyys hiljalleen hiipi luihini ytimiä myöten, johtuen järkytyksestä, joka poukkoili sisälläni. En ollut ikinä nähnyt tätä puolta isästäni. Hän tosiaan oli tappaja. Miten olin koskaan ollut niin typerä, että olin odottanut kuolonklaanin päälliköltä muuta.
Jostain syvyyksistä nousi kuitenkin viha. Puhdas ja erittäin kirkkaalla liekillä palava viha. Kaikista hirmuteoista huolimatta toisen hengen riistäminen oli ehdottoman väärin. Tappamalla toisen -vaikka tämä olisikin hirviö- ei vähentänyt maailmasta yhtäkään tappajaa. Silloin pahan kissan hengenriistäjä astuisi noiden pahamaineisten murhaajien jonon jatkoksi.
Suuri oikeudentunto ohjasi ajatuksiani. Oli kertakaikkisen julmaa tappaa puolustuskyvytön kissa jonkinlaisena näytöksenä. Minut oli kasvatettu Kuolonklaanin lakien mukaan ja tiesin varsin hyvin, että teloitus oli lakiemme rikkomisen äärimmäisin rangaistus, mutta silti en ollut koskaan millään mittapuulla hyväksynyt sitä. Olin Kuolonklaanin kasvattama ja kovettama, mutta silti sydämeni ja järkeni ymmärsivät oikeudentunnon ja soturilain. Tämä ei ollut oikein.
Olisin halunnut suutuspäissäni kävellä isäni luokse ja puhua suuni puhtaaksi, mutta se ei missään nimessä sopinut. En todellakaan aikonut ajaa Eloklaania ja Kuolonklaania jännitteiden partaalle vain äkkipikaisuuteni vuoksi. Olisin minä uskaltanut, aivan varmasti, mutta klaanin hyvä oli paljon minun mielihalujani tärkeämpää.
Huomasin Mesitähden epämukavuuden -en minäkään olostani suoraan sanottuna nauttinut. Siirryin vaivihkaa vähän lähemmäs vaaleaa kollia, jotta turkkini hipoisi tämän turkkia. Oli minun tehtäväni Eloklaanin varapäällikkönä olla hänen tukenaan jos hän sitä tarvitsi. Katseemme kohtasivat. Mesitähden silmistä paistoi pakenemisen tarve sekä järkytys. Katseeni oli aivan yhtä järkyttynyt, mutta silti yritin viestiä kollille kaiken olevan hyvin. Pääsisimme pian täältä pois.
Kun se kaikki viimein oli ohi ja olimme päässeet lähtemään, Mesitähti kysyi vähän matkaa jatkuneen hiljaisuuden rikkoen:
”Mitä sinä mietit?” Minusta purkautui syvä huokaus kääntyessäni päällikön puoleen.
”En tiedä, ajatukseni tuntuvat sekavilta. Is- Punatähden toiminta tuntui jotenkin järkyttävältä”, en tällä hetkellä halunnut puhua isästäni, vaan Kuolonklaanin päälliköstä, ”Tiesin kyllä Kuolonklaanin politiikasta pahimpien petturien suhteen, mutten olisi koskaan uskonut, että…” Ääneni tuntui hieman murentuvan loppua kohden. En ollut sellainen kissa, joka juurikaan itkisi, mutta jos olisin, niin juuri nyt olisin saattanut tirauttaa muutaman kyyneleen. Kasvoiltani heijastui ehkä se hämmennyksen, järkytyksen ja vihan sekainen tunnemyrsky mikä pyöri juuri nyt ajatuksissani, mutta muuten en varmaankaan näyttänyt kovin rikkinäiseltä. Tosiasiassa oman isänsä näkeminen tuollaisen teon tekijänä raastoi sydäntäni kuin maailman pisimmät ja pistävimmät kynnet.
”En uskonut hänen omaavan tuollaista puolta- tai ei, en vain uskaltanut koskaan ajatella sitä. Minusta tuntuu suoraan sanottuna ihan hirveältä, mutta en halua vain puhua itsestäni, koska tiedän, ettei se sinullekaan helppoa ollut. Haluan tietää miten voit? Minusta tuntuu pahalta sinun puolestasi, että jouduit todistamaan tuollaista. Vaikka en epäilekään luonteenlujuuttasi tai mitään, mutta kyllä tuo on varmasti ajatuksia herättävä kokemus osalle kuolonklaanilaisistakin,” Katsoin Mesitähteä lämpimin silmin ja yritin ymmärtää kollin tilannetta. Hän kun oli kokenut tilanteen aivan omasta näkökulmastaan.
//Mesi?
481 sanaa
