Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
”Kiitos”, sanoin ja katsoin Mesitähteä silmiin ja väläytin tälle huolestuneisuudesta vaisun hymyn. Päällikkö nyökkäsi ymmärtäväinen kimallus katseessaan.
Näkymätön nauha kiristi otettaan kaulani ympärillä epätietoisuuden luoman pelon kasvaessa sisälläni. Isän täytyi olla hengissä. Eikö niin? Olisihan kai joku Kuolonklaanilainen maininnut Pehmoturkille päällikön kuoleman. Vaikka janosinkin tietoa isäni tilasta tällä hetkellä enemmän kuin mitään, ei auttanut muuta kuin odotella.
”En taida saada nukuttua tänä yönä”, totesin ja vilkaisin haaleina kimmeltäviä tähtiä taivaalla. Saisiko tähtien rivistö vielä yhden uuden jäsenen vieden Ruskatassun aurinkoisen loisteen mukanaan? Minä suorastaan rukoilin Tähtiklaania säästämään hänen henkensä, kolli oli aina niin täynnä elämäniloa ja kerta kaikkiaan niin viaton. Ei hänen kuuluisi kuolla vielä. En kyennyt edes kuvittelemaan, kuinka vaikeassa tilanteessa Taivaslaulu ja Merkurius olivat. Heidän kasvonsa olivat olleet huolesta vääristyneet.
”En minäkään. Ajatukset pitäisivät minut hereillä”, Mesitähti naukui ja vilkaisi minua. Nyökkäsin.
”Eipähän ainakaan tarvitse valvoa yksin”, hymähdin, mutta pian sekin katosi kasvoiltani palauttaen tyhjän vakavuuden. Tuntui väärältä hymyillä, kun toinen taisteli hengestään.
Aamu oli jo sarastanut aikoja sitten, eikä Ruskatassun vointi ollut muuttunut. Liljatuuli oli sanonut aamunkoitteessa tilan olevan vakaa, mutta se tarkoitti, ettei muutosta myöskään parempaan päin ollut.
Klaani jatkoi elämäänsä tavalliseen tapaan, vaikka tunnelma tuntui pysähtyneeltä. Ei rutiineja voisi pysäyttää yhden kissan takia. Klaani oli pidettävä toiminnassaan vaikeinakin hetkinä.
Höristin korviani, kun aloin kuulla kovaäänistä puhetta. Sen sävy oli… positiivinen. Valpastuin täysin ja huomaamattani nousin seisomaan. Äänet tulivat parantajan pesästä. Lähdin rynnistämään pesää kohti ja aina lähemmäs astuessani äänet muuttuivat hetki hetkeltä selkeämmiksi ja lopulta:
”Ruskatassu on hereillä!” kuulin Mesitähden riemastusta tihkuvan äänen. Kurkistin pesään silmät uteliaina kiiluen ja toden totta, Ruskatassu liikahteli varsin pienesti, mutta liikahteli ja hänen siniset silmänsä olivat raollaan. Näin myös Mesitähden kasvoilla olevan epävarmuuden. Vaikka kollin herääminen olikin hyvä merkki, tilanteet voisivat ottaa äkkinäisen käännöksen.
”Mikä hänen tilansa on?” päällikkö kysyi sisareltaan. Liljatuuli vastasi, mutta hänen äänensä ei kantautunut korviini asti. Mesitähden ilmeistä päätellen se ei ainakaan ollut vielä kuoleman ennuste, muttei kuitenkaan sellainenkaan tilanne, että vielä olisi voinut juhlia.
Minusta tuntui todella helpottuneelta, sillä vaikka Ruskatassu näyttikin taas hiljalleen sulkevan silmänsä, niin hän oli ollut hereillä! Pesän perällä olleet Ruskatassun ottovanhempienkin silmissä oli näkynyt toivon kipinä. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Näin ainakin uskottelin itselleni vatsassani tuntuvasta möykystä huolimatta.
Vähän ajan päästä Mesitähti saapui luokseni ja ilmoitti, että lähtisimme Kuolonklaaniin. Nopean valmistautumisen jälkeen päällikkö antoi leirin siksi aikaa Lauhalaukan vastuulle, jonka jälkeen lähdimme etenemään tasaisen varmasti kohti entistä kotiani.
Emme juuri puhuneet matkan aikana. Mesitähti kai näki kasvoiltani sen, kuinka hermostunut olin. Minun vatsaani suorastaan velloi. Silti otin aina seuraavan askeleen yhtä määrätietoisesti, kuin Eloklaanin varapäällikön pitikin.
Kun viimein saavuimme Kuolonklaanin leirin luo ja työnnyimme sisään, oli sisäänkäyntiä vartioivien kissojen katseet jossain aivan muualla, sillä heillä kesti hetken aikaa kääntyä suuntaamme. Vastassamme oli kaksi tiukasti tuijottavaa Kuolonklaanin soturia.
Mesitähti ilmoitti heille vierailumme syyn ja kun viimein pääsimme aukiolle, näin kyllä helpotuksekseni Punatähden jaloillaan. Silti minua vaivannut tunne ei kaikonnut, sillä leirissä oli jotain aivan muuta meneillään.
//Mesi?
477 sanaa
