Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Ilmassa leijui helpotus. Tuntui kuin melkein kaikki mieltäni painaneet asiat olisi pyyhitty pois kerralla pois. Välimme Pähkinäkorvan kanssa olivat selvät. Se merkitsi minulle todella paljon. Hätkähdin ajatuksistani kun kuulin huolestuttavan läheltä lumen narsketta. *Ainakin kolmet tassut.* Se kuului Eloklaanin puolelta. Huomasin myös Pähkinäkorvan huomanneen sen. Sitten muistin aamulla jakamani partiot, miten voin olla näin typerä!
“Partio tulee, voitaisiinko nähdä täällä uudestaan kolmen auringonnousun päästä, kun kuu on noussut?” kysyin vielä, ennen kuin Pähkinäkorvan tulisi todella kiire mennä. Tämä nyökkäsi nopeasti. Se oli sekä vastaus kysymykseeni, että hyvästit tällä erää. Pähkinäkorvan häntä vilahti piiloon juuri, kun Utusielun kuviollinen hahmo astui näkyviin. Tämä tuntui yllättyvän läsnäolostani ja naukaisi:
“Mitä sinä täällä teet?” Ääni oli lämmin, eikä tarkoitettu yhtään tunkeilevaksi. Kasvoiltani paistoi ehkä sekunninsadasosan hätäännys, mutta sitten paransin ryhtiäni ja peittelin kasvoiltani ilmettä, joka näytti siltä, että olisin jäänyt kiinni tehdessäni jotain laitonta.
“En mitään merkittävää. Lähdin kävelylle ja ajauduin rajalle, ei sen kummempaa”, naukaisin vakuutellen ja pudistelin päätäni, “Jatkakaa vain. Olinkin juuri suuntaamassa leiriin.” Utusielu nyökkäsi vakuuttuneena ja viittoi partiolleen matkan jatkumista. Kun kolmikko oli poissa näkyvistä, huokaisin helpottuneesti. Ensi kerralla pitäisin huolta siitä, että partiot eivät olisi päällekkäin tapaamisemme kanssa. Tämä ei voisi jatkua loputtomiin, mutta päätin nauttia siitä niin kauan kuin voisin. Pudistin päätäni vielä itsekseni, jonka jälkeen lähdin kevyesti hölkkäämään kohti leiriä.
Olimme lähteneet juuri Mesitähden kanssa kävelylle ja juttelimme sitä sun tätä. Sain esimerkiksi kuulla Aurinkokajon odottavan Mesitähden pentuja. Olin iloinen kaksikon puolesta, vaikka heidän kumppanuutensa tulikin hieman yllätyksensä. Tai siis tiesin heidän olevan läheisiä, mutten ollut silti ajatellut mitään sellaista. Pitäisi vain havahtua siihen todellisuuteen, että olimme jo siinä iässä, että alkaisimme hankkia kumppaneita. Jotenkin tuntui niin oudolta. En halunnut olla vielä aikuinen.
”Siinä taisikin olla kaikki tärkeimmät uutiseni. Kerro sinä sinun kuulumisiani, niin keskustellaan siitä kokoontumis-asiasta sitten sen jälkeen”, kolli naukaisi ja vilkaisi minuun vaaleanvihreillä silmillään. Ensimmäisenä mieleeni juolahti vain ajatus Pähkinäkorvan tapaamisesta, mutta tuntui etten voisi kertoa siitä. Kyseessä oli kuitenkin klaanin päällikkö ja tekemäni asia ei ollut kovin sallittua. Mietin muuta mitä olin tehnyt ja pettymyksekseni huomasin, että käytin aikani suurimmaksi osin velvollisuuksiini. Olin keskittynyt vain parhaani tekemiseen ja tuntui, että olin unohtanut kokoaan kaiken muun elämän.
“Minun uutiseni eivät ole mitään sinun omiisi verrattuna”, naukaisin leikkisästi naurahtaen, “Sanoisin silti, että minulla menee ihan hyvin, vaikka tuntuukin, etten huomaa jättää velvollisuuksistani aikaa muuhun elämään.” Mesitähti katsahti minuun hyväntahtoisilla silmillään.
“Se olisi tärkeää. Muistathan tästä lähtien ottaa aikaa myös itsellesi, klaani pärjää hetken myös ilman jatkuvaa valmiuttasi”, päällikkö muistutti. Hänen äänensä oli vakaa ja lämmin. Nyökkäsin.
“Yritetään”, myönnyin, mutta sen jälkeen ryhdistäydyin hieman, “Nyt siitä kokoontumisesta. Mitä sovitte Punatähden kanssa?” En ollut täysin varma kokoontumisien sisällöstä, kyllä minä perusajatuksen tietenkin ymmärsin.
“Sovimme, että kokoonnumme joka täysikuu Kivikukkulalla Kuolonklaanin reviirillä. Siellä klaanit kertovat ilmoitusluontoisista asioista. Puhuimme myös muutamista säännöistä,” valkea kolli selitti välillä minuun vilkuillen. Nyökkäsin hitaasti asiaa puntaroiden ja eniten minua jäivät arveluttamaan sovitut säännöt. Muuten kaikki kuulosti hyvältä. En kuitenkaan uskonut Mesitähden suostuvan epäoikeudenmukaisiin sääntöihin, enkä uskoisi isän sellaisia ehdottavankaan, mutta hänen varapäälliköstään en tiennyt. Hän vaikutti siltä, että tuhoaisi Eloklaanin, jos saisi siihen mahdollisuuden. Ties minkälaisia ajatuksia hän suhisisi isäni korvaan.
“Minkälaisista säännöistä on kyse, tarkalleen ottaen?” kysyin päätäni kysyvästi kallistaen.
“Ei uskon tuputtamista kumpaankaan suuntaan. Klaanit saavat kuitenkin puhua toisilleen. Kuulostaa reilulta, vai mitä sinä olet mieltä?” kollin mainitessa sen, että klaanit saivat kuitenkin jutella tavanomaisesti keskenään, sai sydämeni jättämään yhden lyönnin välistä. Saisin puhua perheelleni ja Pähkinäkorvalle! Tavallaan en edes ollut yllättynyt siitä, että klaanit saivat jutella, mutta silti se riemastutti minua suuresti.
“Kuulostaa kyllä. Uskon, ettei tuohon ole vaikea kenenkään sitoutua”, naukaisin ja väläytin tyytyväisen hymyn päällikölle. Katsahdin lehdettömien koivujen reunustamalle taivaalle. Aurinko oli painumassa mailleen ja olin juuri ehdottamassa kotiin kääntymistä, kun yhtäkkiä tuuli kääntyi ja puhalsi kovalla voimalla meitä päin. Puhuri meni kuitenkin ohi, mutta se toi kuitenkin jotain mukanaan. Mesitähti tuntui haistaneen saman, sillä hän vilkaisi minuun hieman varautuneen oloisena ja kollin nenä nuuhki ilmaa saadakseen tarkemman vainun. Ilmassa leijui kissan tuoksu, eikä se ollut Eloklaanilaisen.
“Täällä on käynyt joku, onneksi yksi vain”, naukaisin ja niskakarvani pörhistyivät aavistuksen, “Ja haju on tuore.” Mesitähti nyökkäsi ja jolkotti eteenpäin muutaman askeleen.
“Katsotaan löydämmekö hajujäljen maasta ja mennään vilkaisemaan, onko tämä kissa vielä reviirillämme”, kolli naukaisi tyynen oloisena. Nyökkäsin, jonka jälkeen nelistin hieman eri suuntaan kuin Mesitähti, mutta hänet näköetäisyydellä pitäen. Ja sitten, näin lumeen painautuneet tassunjäljet ja haistoin vahvana tuoksuvan kissan hajun. *Ei, ei todellakaan tuttu kissa.* Sitten seurasin katseellani risteileviä tassunjälkiä ja näin koivunjuurella lumikasan – tai siltä se ainakin näytti. Vilkaisin Mesitähteä ja viitoin tätä hännälläni tulemaan tänne. Sitten lähdin tassuttamaan tassunjälkien perässä ja ne veivät minut puun juurelle. Silloin huomasin lumen reunustavan kuopan, jossa nukkui juovikas ruskea kissa. Peruutin muutaman askeleen, jonka jälkeen sanoin:
“Kuka olet ja millä asialla?” Ääneni oli asiallinen, mutta sen taustalla kuulsi pieni uhkaavuus. Mesitähti saavutti minut ja asteli rinnalleni. Kuoppaan käpertynyt kissa hätkähti sanoistani hereille ja huomatessaan meidät nousi äkkinäisesti ylös häntäänsä pörhistellen. Katseeni oli tiukka, muttei vaarallinen. Se vaati tietoa siitä, miksi kissa oli täällä. En kuitenkaan näyttänyt merkkejä taisteluhalukkuudesta, jonka takia toivoin, että kohtaaminen ei yltyisi taisteluksi. Uskoin, että kissa ymmärtäisi olevan alakynnessä, sillä hän näytti suurin piirtein oppilasikäiseltä ja kaiken lisäksi meitä oli kaksi.
//Juova? Mesi?
845 sanaa
