Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Olin ottanut paikan aukion laidalta. Katselin sinertävälle taivaalle ja annoin ajatuksien soljua mielessäni. Mesitähti oli nimittänyt neljä pentuansa oppilaiksi ja oli valinnut minut kouluttamaan Kauristassun. Se oli minulle kunnia, kun Mesitähti antoi poikansa siipieni suojaan ja luotti minuun hänen koulutuksensa suhteen. Olinhan minä oppilaan ennenkin kouluttanut, joten tiesin suurin piirtein mitä tulisi tehdä.
Olin aluksi lähettänyt Kauristassun petaamaan itselleen pedin oppilaidenpesälle, sillä tiesin, että se oli paljon mieluisampaa nyt, kuin illalla rankan päivän jälkeen. Tietenkin päivä olisi rankka tuoreelle oppilaalle, vaikka suunnitelmissani olikin vain reviirimme tutkiminen. Kaikki uusi kuormittaisi nuorukaisen aisteja kylliksi väsyttämään hänet.
Havahduin ajatuksistani, kun Kauristassun vaalea hahmo tepasteli luokseni.
”Valmista”, oppilaani tokaisi ja istahti eteeni kohteliaasti silmiini katsoen. Nyökkäsin.
”Hienoa. Nyt kun tämä on hoidettu, voimme lähteä ulos tutkimaan Eloklaanin reviiriä”, sanoin ja nousin seisomaan.
En tiennyt Kauristassun luonteesta vielä juuri mitään, mutta olin varma, että tulisin tutustumaan häneen koulutusprosessin aikana.
Tassutin Kauristassun kanssa ulos leiristä.
Oli kulunut jo muutamia päiviä siitä, kun olin saanut Kauristassun oppilaakseni. Viime päiväni olivat tuntuneet työntäyteisiltä, mutteivät kuitenkaan liian väsyttäviltä. Minulla oli nyt vastuullani nuori kissanalku ja aioin kouluttaa hänet niin hyvin kuin osasin.
Tämä päivä ei ollut ollut yhtään edellisiään kevyempi, mutta paljon erilaisempi, kuin olisin aamulla herätessäni osannut odottaa.
Olin ollut ulkona ja kuullut huolestuttavia ääniä, joka sai minut totta kai etsimään äänien lähteen. Ja onneksi niin teinkin. Olin ennättänyt paikalle juuri ajoissa pelastaakseni Mesitähden aallokosta, jonne hän oli jäänyt pelastaessaan oppilasta.
Olimme hetki sitten vaihtaneet muutaman sanan päällikön kanssa ja hän oli ilmaissut edelleenkin kiitollisuuttaan. Minusta se ei ollut tarpeen. Tietenkin minä pelastaisin hänet -niin kuin kenet tahansa muunkin. En minä sitä vain kiitosten takia tekisi. Totta puhuen, minusta kuitenkin tuntui hienolta, että itse päällikkö arvosti minua. En minä yleensä ajatellut Mesitähteä vain päällikkönä, vaan minusta tuntui luonnollisemmalta ajatella häntä tavallisena kissana suurella vastuulla.
Nousin ylös ja aloin ottamaan askeleita kohti soturienpesää. Minun pitäisi saada vähän nukuttua, jos huomennakin joutuisi mukaan pelastusoperaatioon, ajattelin huvittuneesti.
//Kuka vaan 😀 Ps sori Tipu kun jouduit oottaan näin kauan jatkoja Kauriille D:
316 sanaa
