Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Pimeys ei laskeutunut yhtäkkisesti, yönmustan verhomaisesti taivaalta putoavan esteen lailla, vaan se täytti ilman hiljalleen, kuin pesään salakavalasti hiipivä savu. Sen äänetöntä saapumista ei huomaa, ennen kuin ilta on pimentänyt taivaan ja kirkastanut sen tähdet. Silti yritin pitää silmällä pentutarhan suulta virtaavaa haaleaa päivänvaloa, josta yritin saada kiinni katseellani ja näin estää sitä karkaamasta. En halunnut ajatella, mitä saattaisi tapahtua jos yö kietoisi kadonneen pennun sisäänsä.
Laskin pesään käpertyneet pennut aivan liian usein. En pystynyt vakuuttumaan siitä, että muistin ja näin kaiken oikein. Tuntui kuin olisin ajautunut ikuiseen kyseenalaistamisen silmukkaan, josta luulin pentujen lukumäärän tarkistuksen olevan tie ulos, mutta joka se ei kuitenkaan ollut. Se oli vain työntö uuteen kierrokseen.
Ampiaispennun poissaolo toi mieleeni selkeästi Kärsämöpennun kohtalon, mutta työnsin sen alati syvemmälle ja syvemmälle padottujen tunteideni onkaloon aivan olevuuteni perukoille. Minä käsittelisin niitä ajatuksia myöhemmin. Tai niin ainakin väitin itselleni joka kerta.
En väittänyt, että minä en olisi emomateriaalia, ehkä olinkin. Eri olosuhteissa kaikki olisi toisin, mutta aisat Mesitähden kanssa olivat edenneet niin nopeasti, että tunsin olevani asetettuna aivan väärään paikkaan. Pennut olivat olleet yllätys, odottamattomuus. Rakastin heitä koko sillä emon rakkaudella, joka minulla oli tarjottavana, mutta silti tunsin, etten osannut olla heille se emo tässä pisteessä elämääni, jonka he olisivat ansainneet. Varjelisin Talvikkipentua ja Laventelipentua hengelläni, mutta silti tunsin oloni kahlituksi pentutarhan varjoissa. Sydämeni oli soturiudessa, varapäällikkyydessä. Taistellessani klaanin puolesta, vertauskuvallisesti tai todellisesti, tunsin olevani elossa enemmän, kuin minään muina hetkinä. Mutta silti rakkaus velvollisuuksiin, kumppaniin ja pentuihin eivät olleet millään tavalla verrattavissa keskenään. Jokainen niistä oli omalla tavallaan kaikista sykähdyttävin tunne, se paras asia. Kolme eri elementtiä, joiden kauneutta ei voinut keskenään vertailla.
“He löytyivät.”
Säpsähdin rajusti. Niskakarvani olivat nousseet vaistomaisesti pystyyn, kunnes ymmärsin tilanteen. Mesitähti.
“Tähtiklaanin kiitos!” kuiskasin helpottuneena. Vasta kun ajatukseni olivat käyneet muutaman tyhjäkierroksen ja yrittäneet tottua tilanteeseen, jossa kaikki oli taas hyvin, ymmärsin, ettei heidän löytyminen merkinnytkään automaattisesti kaiken olevan kunnossa.
“Ovathan he kunnossa?” kysyin. Sydämeni pamppaili kiivaasti, kuin se olisi ponnahtamassa rinnastani läpi.
“Ampiaispentu oli pudonnut veteen. Saimme hänet pelastettua ja hän on nyt parantajanpesällä”, Mesitähti sanoi ja olin kuulevinani hänen äänensä taustalla pienen kireyden. Eikä hän ollut ainoa, ketä epätietoisuus stressasi. Päällikön vastuu oli aivan omanlaisensa taakkaa kannettavaksi.
“Asiat ovat siis niin hyvin, kuin ne tässä vaiheessa voivat olla.”
Mesitähti nyökkäsi ja näin kuinka päällikön rooli valui hänen kasvoiltaan. Kolli hymyili väsyneesti.
“Onneksi katoaminen huomattiin ajoissa. En halua ajatella, mitä olisi voinut tapahtua”, Mesitähti huokaisi.
Yritin välittää hänelle rohkaisevan hymyn: “Tärkeintä on se, että Ampiaispentu ja Kultatassu ovat nyt turvassa. Sillä ei ole väliä, mitä olisi voinut käydä. Voit olla ylpeä itsestäsi.”
Nyt vasta huomasin kumppanini vieläkin kostean turkin.
“Ja sinun täytyy muistaa pitää itsestäsi huolta”, sanoin noustessa ylös ja luoden Mesitähteen tiukan katseen. Aloin sukia tämän turkkia rivakasti.
Pysähdyin kielenvetojen välissä ja kohtasin kumppanini katseen, joka lopulta antoi minulle äänettömän hyväksynnän.
Heräsin aamulla tavallista myöhempään. Oikeastaan en tiedä olisinko nukkunut vieläkin pidempään, jos en olisi kuullut pentujen melskettä heidän touhutessa keskenään. Hätkähdin äkkiä, kun edellispäivän tapahtumat kirkastuivat mielessäni ja aloin hätäisesti laskemaan katraan lukumäärää. Helpotus valtasi kuitenkin nopeasti mieleni.
Vähän aikaa pentujen leikkimistä keskenään tarkkailtuani pienen pieni Aurinkopentu vaappui luokseni.
“Emo? Voisitko tulla leikkimään kanssamme. Meidän klaani tarvitsee kiven, josta päällikkö voi ilmoittaa tärkeitä juttuja!” pentu sanoi reippaasti. Sydämeni särkyi Aurinkopennun sanoista. Pennun oli niin vaikea käsittää vanhempiensa menetystä. En olisi halunnut olla se, joka keskustelee Aurinkopennun kanssa asiasta, mutta hänen oli parempi kuulla asiasta yksinkertaisesti ja hänen tunteitaan varjellen, kuin kuulla se joltakulta vahingossa.
“Aurinkopentu kulta”, aloitin hieman vaikeasti, mutta silti lämpimästi. Samalla sydäntäni riekaloitiin koko ajan pienemmäksi silpuksi, “tule tänne aivan viereeni istumaan.”
Keltainen pentu asettui viereeni ja kiedoin häntäni hänen ympärillensä, sitten kohdistin katseeni hänen silmiinsä.
Miten ihmeessä sanoisin tämän?
“Kun siis kun…”, yskäisin, “Sinun tulee tietää, että tulen aina pitämään sinusta huolta ja suojelemaan sinua, mutta.. en ole oikea emosi. Lupaan kuitenkin, että kohtelen sinua aivan samanlailla kuin sinun oma emosi kohtelisi sinua. Minusta sinun on kuitenkin hyvä tietää.”
Aurinkopentu ei sanonut heti mitään.
“Sinun oikea emosi on tähtiklaanissa ja kävelee koko ajan rinnallasi, vaikka et häntä näekään. Hän on taianomainen ja turkkinsa kimaltelee kuin taivaan tähdet. Voit tuntea hänen läsnäolonsa sydämessäsi.” Toivoin todella, että olin esittänyt asian tarpeeksi pehmeästi. Nyt vain odotin pennun reaktiota kynnet sammaleeseen puristettuna ja toivoin, että Aurinkopennun sydän ei saisi pysyviä vammoja tästä musertavasta pennuille aivan liian suuren tiedon käsittelystä.
//Aurinko?
(Toivottavasti ei haittaa et hittasin Mettä!)
708 sanaa
