Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Olimme palaamassa leiriin kävelyltämme Mesitähden kanssa, mutta emme enää olleetkaan kaksin. Olimme löytäneet matkan varrelta elämän runteleman nuoren erakon, joka oli asettunut yöksi pieneen märän lumen reunustamaan kuoppaan. Olimme napanneet oppilasikäisen naaraan mukaamme, joka oli esittäytynyt Juovaksi. Emonvaistoni tuntuivat nousevan esiin naarasta katsellessani. Tunsin tarvetta pitää hänet suojassa elämältä, joka tahtoi koetella häntä.
Naaras kertoi meille sydäntä särkevän tarinan hänen kuolleesta perheestään ja tämän veljestä, jonka hän oli kadottanut. Juova ei ollut enää peloissaan, niin kuin oli aluksi ollut. Ennen kaikkea hän oli väsynyt ja unen tarpeessa. Eikä saaliskaan olisi pahitteeksi, tulin ajatelleeksi, kun katselin laihaa kissaa. Lehtikato oli rankka varsinkin niille, joilla ei ollut klaania turvanaan.
Juova vielä varmisteli, että saisiko hän tosiaan tulla klaaniin ja, että sopisiko se tosiaan kaikille. Hänestä paistoi hyväntahtoisuus ja minusta se oli ihailtavaa, sillä hän oli kokenut kovia. Vaikken itse ollut menettänyt perhettäni toista klaania kauemmaksi, minusta tuntui kuin meillä olisi jotain yhteistä tämän nuoren erakkonaaraan kanssa.
Kun saavuimme leiriin, Mesitähti pyysi minua saattamaan Juovan klaaninvanhimpien pesälle, minne hän voisi asettua toistaiseksi. Minusta tuntui hyvältä, että Juova tuskin tuntisi itseään ulkopuoliseksi, sillä klaani oli muutenkin pääsääntöisesti perustettu entisistä erakoista. En tiennyt kauanko hän viipyisi, mutta minun puolestani hän saisi jäädä niin pitkäksi aikaa, kuin halusi.
Esittelin Juovan Kirsikkakuonolle ja he vaihtoivat oitis muutaman sanan. En halunnut häiritä kaksikkoa, mutta en halunnut myöskään lähteä sanomatta mitään. Hetken odoteltuani pesässä hiljeni ja käänsin katseeni lämpimänä Juovan ystävällisiin kasvoihin.
”Muistathan aina tulla kysymään jos jokin mietityttää tai haluat muuten vain jutella. Olen valmis auttamaan parhaani mukaan ja niin varmasti myös moni muu”, naukaisin lempeästi hymähtäen. Juova nyökkäsi kiitollisuus silmissään kimallellen. Raidallinen naaras haukotteli makeasti, mutta yritti samalla peitellä sitä välttäen väärin ymmärryksen siitä, ettei häntä jaksanut kiinnostaa puheeni.
”Nyt jätän sinut rauhaan, että saat nukuttua. Nuku hyvin”, hyvästelin hänet vielä ja nyökkäsin myös Kirsikkakuonolle. Kaksikko toivotti vielä hyvät yöt takaisin, ennen kuin poistuin pesästä tehden vielä viimeisen silmäyksen kaksikkoon.
Aurinko oli jo täysin poissa näkyvistä ja pimeys oli vallannut kylmähkön yön. Pörhistin turkkiani ja kävelin aukion keskelle tähystämään tähti taivasta. Mieleeni hiipi väkisinkin ajatus Juovan veljestä, joka vaelsi yksinään etsien sisartaan. Tiesin, että maailma olisi kova paikka yksinäiselle kissalle. Pitäisi vain hyväksyä se, että maailma ei ollut reilu. Hetken asioita mietittyäni, kuulin takaani kevyet askeleet. Käännähdin katsomaan ja näin Liljatuulen pienikokoisen hahmon.
”Hei. Mitä mietit?” Liljatuulen silmät kääntyivät minuun ja loistivat harkitsevaisuutta. Naaras oli Mesitähden veli ja kolmas Tähtiklaanin valituista. En ollut tutustunut häneen yhtä hyvin kuin Mesitähteen, mutta olin kuitenkin avoin uusille ystäville.
”En mitään merkittävää”, pudistelin päätäni, mutta kohdensin keskittymiseni Liljatuuleen, ”Olenko lupautunut tekemään jotain mutten muistanut?” Ensimmäinen ajatukseni oli heti se, että olin unohtanut jotain Liljatuulen kanssa sovittua, mutta sitten näin parantajan hyväntahtoisen pään pudistuksen.
”Et suinkaan. Huomasin sinut vain yksikseni siinä ja ajattelin tulla tarjoutumaan seuraksi, jos sellaista kaipailet”, Liljatuuli naukaisi rauhallisella äänellä. Hänen olemuksena oli tyyni ja harkitsevainen, mutta uskoin hänestä löytyvän myös pippurisuutta.
”Seura kelpaa mainiosti”, vastasin hymyillen. Hetken juttutuokion päätteeksi olimme kumpikin niin väsyneitä, että päätimme mennä nukkumaan. Olin saanut hyvän vaikutelman klaanimme parantajasta ja minusta tuntui, että hänelle oli helppo puhua – ihan kuin vanhalle tutulle. Uskoin, että voisin tulevaisuudessa jutella hänelle lisääkin.
Aamun valjettua olin jakanut itseni mukaan aamun ensimmäiseen metsästyspartioon. Mukanani olivat Viherkatse, Lauhalaukka ja Kirpputassu. Olimme jäljittäneet jäniksen ja nyt olimme valmiusasemissa. Kirpputassun tehtävänä oli ajaa jänis minun luokseni ja Lauhalaukka ja Viherkatse ohjasivat sitä kummaltakin eri puolelta. Olin valmiina nappaamaan saaliin, kun se ohjattaisiin sen tietämättä minun tassuihini.
Näin kuinka Kirpputassu pinkaisi kovaäänisesti piilostaan ja sai jäniksen säikähtämään. Se lähti aluksi Viherkatseen suuntaan, mutta naaras loikkasi kohti jänistä joka sai sen juoksemaan suuntaani. Ja pian yhteinen saalis olikin jo käpälissäni napattuna. Olin erittäin tyytyväinen tiimityöskentelyymme.
”Hieno työtä jokaiselta!” kehuin kasvot hymyilevinä loistaen. Hiirenkorva oli tulossa kovalla vauhdilla, mutta se ei ollut puhjennut aivan vielä. Silti riistan määrä oli lisääntynyt jo hieman, eikä nälkää ollut enää niin paljon.
Koko partio oli saanut yhteensä jäniksen lisäksi hiiren sekä oravan. Se oli erittäin hyvä saavutus. Olin myös ylpeä itsestäni, sillä en tunnetusti ollut hyvä metsästäjä.
Saapuessamme leiriin, annoin muun partion viedä riistat saaliskuoppaan, sillä minun piti jakaa vielä tulevan päivän partiot nyt kun kissat alkoivat olemaan hereillä.
Sen tehtyäni päivä oli hieman pitemmällä. Aurinkokajo oli synnyttänyt hetki sitten ja se oli saanut koko klaanin kiinnostuneeksi. Se oli jo ohi ja klaani oli saanut neljä uutta pentua. Eloklaanin ensimmäiset pennut.
Istuskelin riistakasan lähettyvillä ja silmäilin pentutarhaa kiinnostuneena. Pidin pennuista ja halusin kovasti nähdä heidät, mutta järkikin sanoi, että tuore perhe halusi hieman rauhaa. Menisin kuitenkin kunhan vain olisi sen aika.
Hätkähdin, kun kuulin puhetta aivan viereltäni. Olin ollut niin syventynyt ajatuksiini, etten huomannut saapujaa.
”Hei Minttuliekki”, Juova tervehti, ”Kuinka Aurinkokajo voi?” Ennen kuin ehdin vastaamaan Juovalle, hän alkoi intoilla saalistamastaan hiirestä. Se oli mielestäni suloista, sillä hänen intonsa oli niin puhdasta. kasvoilleni piirtyi hymy, joka kätki taakseen haikeuden. Tiesin sen tosiasian, että Juova olisi lähdössä pian. Olisin mielelläni ottanut hänet tänne lopullisesti, mutta tiesin, ettei se olisi minun päätettävissäni.
”Hienoa työtä”, kehuin naarasta, ”Sinusta tulee varmasti vielä loistava metsästäjä.” Juovan silmät loistivat tyytyväisinä saaliistaan.
”Ja mitä Aurinkokajoon tulee, uskon hänen voivan hyvin. Mitään erityistä ei ole kuulunut ja siksi oletan kaiken olevan oikein”, selitin oppilasikäiselle erakolle. Tämä vilkaisi pentutarhan suuntaan ja nyökkäsi.
”Miten olet viihtynyt klaanissa?” kysyin ja kallistin päätäni hieman. Halusin tietää vähän Juovan kokemuksesta klaanissamme ja olisiko klaanin yhteishengessä jotain parannettavaa. Koin kaiken olevan hyvin, mutta ulkopuolisen näkemys olisi puolueeton ja soisi minulle parhaan näkökulman asiaan.
//Juova? Mesikin voi jatkaa jos haluu 😀
889 sanaa
