Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
Olin napannut itselleni aavistuksen kitukasvuisen linnun tuoresaaliskasasta ja asettunut soturienpesän lähistölle syömään. Kauaa minun ei kuitenkaan tarvinnut itsekseni lounastaa, kun Hiilihammas tassutteli luokseni seuran toivossa.
”Hei, ja anteeksi häiriö. Ajattelin tässä vain, mahtaisiko sinulle kelvata lounasseura?” kolli avasi keskustelun kohteliaan hymyn väläyttäen. Vastasin soturin hymyyn samalla mitalla ja kohdistin tämän jäänsinisiin silmiin lämpimän katseen.
”Kelpaa hyvinkin. Liity toki seuraan”, sanoin ja viitoin punaruskealla hännälläni kollia istumaan.
Hiilihammas istahti ja alkoi keskittyä vatsansa täyttämiseen, mutta kohteliaan kollin tavoin hän soi myös puolet huomiostaan keskustelukumppanilleen, eli tässä tapauksessa minulle.
”Miten Nokkostassun koulutus on lähtenyt käyntiin?” kysyin, sillä olin nähnyt Hiilihampaan saapuvan Nokkostassun seurassa hetki sitten leiriin, joka kieli harjoituksista.
Kolli nosti päätään vastatakseen:
”Uskoakseni hyvin. Miten Kauristassun kanssa menee?”
Ei ollut kulunut vielä kovin pitkää aikaa siitä, kun nuoret oltiin vasta nimitetty oppilaiksi, joten ei tietenkään koulutuksen saralla pitänyt vielä odottaa liikoja. Oli kuitenkin hyvä kuulla, että oppilaan ja mestarin välinen yhteistyö soturiuden saavuttamiseksi oli lähtenyt ainakin toistaiseksi hyvin käyntiin.
Minun ja Kauristassunkaan välillä ei ollut ilmennyt vielä sen suurempia ongelmia, mutta aika näyttäisi miten meidän koulutussuhteemme etenisi. Kauristassu oli sen perusteella, mitä nyt olin hänen kanssaan viettänyt, vain niin kova unelmoimaan, että jos hän ei saisi sitä hallittua, siitä voisi tulla häiriötekijä koulutuksen kannalta.
”Meillä menee myös hyvin. Uskon, että Kauristassusta tulee vielä hieno soturi, kunhan hän vain jaksaa keskittyä”, selitin. En tarkoittanut lauseeni loppua millään tavalla paheksuvaksi, vaan sen oli tarkoitus olla vain tavanomainen toteamus.
Kollin syödessä katseeni kiinnittyi silloin tällöin vilkkuvaan katkenneeseen kulmahampaaseen. En tiennyt tarinaa vamman takana, mutta enpä loppujen lopuksi tuntenut sen paremmin itse kissaakaan. Olin itseasiassa tajunnut saman jo ties kuinka monen Eloklaanilaisen kohdalla. Tunsin klaanini kissat vain päällisin puolin, niin kuin varapäällikön kuuluikin. Varapäällikkö osasi nimetä jokaisen klaaninsa kissan ja tunsi heidän hallitsevat luonteenpiirteensä, sillä he kuuluivat tärkeänä osana hänen askareisiinsa klaanin keskuudessa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että koko klaani kuuluisi hänen lähipiiriinsä, vaan hänellä oli omat läheisensä velvollisuuksien ulkopuolella. Paitsi ei minulla. Minusta tuntui, etten tuntenut ketään, eikä minulla ollut ketään. Kaikki kissat, ketkä koskaan olivat olleet läheisiäni, olivat jääneet Kuolonklaaniin. Onneksi näin Pähkinäkorvaa edes joskus rajalla, mutta sekään ei voisi jatkua ikuisesti. Joskus jäisimme vielä kiinni.
Pähkinäkorvasta puheen ollen, häntä ei ollut näkynyt pitkään aikaan. Kaipasin hänen tapaamistaan, vaikka se, että halusinkin tavata hänet näin kiihkeästi säikäytti minut. En voisi Eloklaanin varapäällikkönä kehittää minkäänlaisia lämpimiä tunteita vihollisklaanin jäseneen. Ei siitä koskaan tulisi mitään, eikä se varmasti päättyisi hyvin.
Olin tavannut isäni myös kokoontumisessa, mutta käymämme keskustelu oli tapahtunut ikään kuin vain ohimennen. Pelkäsin vain, ettei isä välittäisi minusta enää samalla tavalla kuin ennen sen takia, että olin kääntänyt selkäni Kuolonklaanille sillä tavalla kuin olin tehnyt. Hänen silmissään kiiltelevä lämmönkiilto oli kuitenkin antanut sisälläni palavalle toivon liekille lisää happea.
Ehkä läheisimmältä koko klaanissa tuntui Mesitähti, sillä varapäällikön ja päällikön tuli toisinaan vaihtaa sanoja keskenään klaanin johtamisesta ja sen sellaisesta, mutta ennen kaikkea minusta tuntui hyvältä jakaa yhteinen kokemus. Olimme molemmat käyneet läpi saman suuren tehtävän, jonka Tähtiklaani oli meille antanut.
”Oppilaista puheen ollen, mitä mieltä olisit jos joskus pitäisimme yhteisharjoitukset Kauristassulle ja Nokkostassulle?” Hiilihampaan ääni sai minut kertaheitolla ulos ajatuksistani.
Jouduin räpäyttämään muutaman kerran silmiäni tavallista tiheämmin, ennen kuin sain vastattua ja palattua takaisin tilanteeseen.
”Itseasiassa tuo on loistava idea. Silloin oppilaat saisivat vähän omantasoistansa vastusta, joka olisi hyvää vaihtelua ja hieman erilaista näkemystä opintoihinsa toiselta mestarilta. Mielestäni voisimme järjestää ensimmäiset yhteisharjoitukset, sitten kun oppilaamme ovat saavuttaneet jonkinlaisen pohjan taidoilleen, jonka varaan on hyvä lähteä rakentamaan. Miltä se sinusta kuulostaisi?”
//Hiili? Toivottavasti en hitannu liikaa tai väärällä tavalla D:
566 sanaa
