Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
“Mitä sinulle kuuluu?” kysyin ja katsoin syvälle Kaurisunen meripihkaisiin silmiin, jotka luonnostaan välkehtivät kuin aurinko olisi jatkuvasti paistanut niiden lävitse. Vanha oppilaani oli saanut tänään aikaisemmin soturinimensä ja vihdoin minulla oli aikaa kysyä, miten hänen elämänsä Eloklaanin täytenä soturina oli lähtenyt käyntiin.
Kaurisuni tuntui tavanomaiseen tapaansa hätkähtävän kuplastaan ulos vasta, kun hänelle sanoi jotain, mutta olin jo häntä kouluttaessani tottunut hänen huomionsa herättelyyn eri tavoin. Pörröinen kolli räpytteli silmiään hetken raukeasti, jonka jälkeen hänen kasvoilleen nousi asiallinen hymy, mikä koostui puhuttelevan varapäällikön kunnioituksesta sekä klaanitoverin ystävällisyydestä.
“Minulla menee oikein mainiosti. En ole vielä ehtinyt oikein sisäistää sitä, että saan tehdä joitain asioita, mitkä vain hetki sitten oli minulta kiellettyjä. Soturienpesässä nukkumiseen joutuu varmaankin hetken totuttelemaan, mutta eiköhän se siitä muutu kodiksi muutamassa päivässä”, kolli kertoili sillä luonnollisella tarinankertojan karismallaan.
“Kyllä sinä pian siihen totut”, hymyilin lämpimästi, vaikkakin pian se vaihtui kiusoittelevaan virneeseen, “mutta et kyllä vielä tänään. Siitä puheen ollen, millä mielin istahdat tänä iltana vartioon?”
Kaurisuni hymyili minulle kohteliaan ystävällisesti ja näytti hetken miettivän vastaustaan.
“En usko, että se on minulle vaikeaa. Olen tottunut olemaan hiljaa ja omissa oloissani, tällä kertaa vain tulee siinä sivussa keskittyä vartiointiin. Eiköhän se onnistu”, kissa sanoi ja heilautti korviaan leppoisasti. En missään vaiheessa epäillytkään hänen suoriutumistaan, pelkäsin vain hänen uppoutuvan liikaa sisäiseen maailmaansa ulkoisen sijasta.
“Onnea siihen ja muista pitää aistit koko ajan ympärilläsi”, sanoin kiertelemättä, vielä niiden ohuiden lankojen varassa, jotka olivat joskus tehneet minusta hänen mestarinsa ja jotka olivat hiljaa katkeamassa ja päästämässä Kaurisunen vapauteen ja vastuuni ulkopuolelle. Päällikön poika nyökkäsi minulle vielä, kuin olisi edelleen oppilaani; hänen olemuksensa oli tottelevainen ja kunnioittava. Kasvoilleni piirtyi hymy. Olin ylpeä hänestä.
Kun aamu valkeni, lähdimme Mesitähden kanssa kävelylle. Hän vaikutti olevan allapäin, hämmentynyt ja niiden samojen ajatusten piinaama kuin ennenkin. Minusta tuntui pahalta, että hän oli joutunut tuollaiseen tilanteeseen ja halusin kipeästi vain nähdä hänen taas hymyilevän. Hymyilevän, sitä samaa aurinkoista hymyään, joka tuntui valaisevan jokaisen kolkan karkottaen varjot tiehensä.
“Tiedän, ettei tämä ole välttämättä sitä, mitä haluaisit kuulla, mutta joskus täytyy vain juosta vaikeuksia päin ja selvittää ne. En pakota sinua mihinkään, mutta pyydän, että annan ajatuksillesi aikaa, vaikka ne saisivatkin sinut tolaltaan. Älä rajoita itseäsi, vaan kuuntele sydämesi ääntä ja etsi peittelemätön totuus itsestäsi. Sinä tiedät kyllä, miten edetä, jotta kaikki taas järjestyy, mutta et ole vain löytänyt sitä vielä. Minä lupaan sen”, sanoin matalalla, hieman tyynnyttelevällä äänellä. Mesitähti nosti päätänsä apeasti ja katsoi minua epävarmoin silmin. Yritin hymyillä hänelle rohkaisevasti, mutta muuten oloni tuntui lähes tassuttomalta. En tiennyt mitään muuta, miten voisin kollia auttaa. Hän oli auttanut minua kokoamaan sydämeni palaset takaisin yhteen Pähkinäkorvan jäljiltä ja nyt minun pitäisi auttaa häntä parhaani mukaan, mutta pystyinkö siihen? Katseeni käväisi automaattisesti haalealla aamutaivaalla ajatellessani Pähkinäkorvaa. Hänen kuolemastaan aiheutuneet haavat eivät olleet enää tuoreita tai vuotaneet verta, mutta ne olivat yhä kipeitä. Pähkinänruskea kolli oli vienyt yhden sydämeni särkyneen palasen mukanaan ja jättäen jälkeensä kolon, joka muistuttaisi minua aina hänestä. Siitä huolimatta, oloni ei ollut enää yhtä kauhea kuin aluksi. Tuska ei ollut hiipunut, vaan olin tottunut siihen ja nyt myös muille tunteilleni oli tilaa.
“Kiitos Minttuliekki, mitä tekisinkään ilman sinua. Lupaan miettiä neuvoasi, mutta en tiedä pystynkö siihen. Voi kun toivoisinkin, että asiat selkenisivät”, Mesitähti sanoi väsyneesti ja väläytti minulle kiitollisuudesta viestivän hymyn. En kuitenkaan voinut keskittyä muuhun kuin yhtäkkiä kiivaasti hakkaavaan sydämeeni. “Mitä tekisinkään ilman sinua.” Kyseinen lause sai rintani takomaan holtittomasti. Ravistin päätäni ja yritin keskittyä hänen sanoihinsa. *Minttuliekki, keskity! On hän sinua ennenkin kehunut.*
“Minä uskon sinuun, ihan oikeasti Mesitähti. Olet ennenäkemätön. Ja nyt, kerro minulle perinpohjaisesti miltä sinusta tuntuu, kun päästät sen kaiken ulos, olosi helpottaa”, sitten päädyin huomatessani unohtaneeni herkkätunteisuuden lisäämään, “tai jos siis vain haluat.”
//Mesi?
599 sanaa
