Minttuliekki
Kirjoittaja: Lonely Warrior
“Totta kai. Älä pelkää hakea minua, jos tarvitset jutteluseuraa – oli sitten kyse jostain kevyestä tai sitten vähän rankemmasta. Mutta nyt puhutaan jostain mikä vie ajatuksesi muualle”, ehdotin ja katsoin kollia lämpimästi. Kun varoittamatta turkkimme hipaisivat toisiaan, sydämeni hyppäsi taas ja vaistomaisesti otin muutaman askeleen kauemmas. Mikä minua vaivasi? Vetäisin henkeä ja työnsin ajatukseni väkisin taka-alalle ja puoliksi oman häkeltyneisyyteni helpottamiseksi päädyin kysymään Mesitähdeltä:
“Miten Salamatassun kanssa menee? Onko hän oppinut hyvin klaanin tavoille?” Ja kaikesta siitä ajatusteni välttelystä huolimatta en pystynyt keskittymään ollenkaan siihen, mitä päällikkö kysymyksiini vastasi. Alkoiko mieleni murentua varapäällikön paineiden alla vai mikä ihme sai minut tuntemaan minulle näin vieraalla tavalla? Ajatusteni tuli olla kylmänviileitä, mutta tällä hetkellä ne olivat sulaa vahaa kuin olisin paistatellut liian kauan polttavissa auringonsäteissä.
“Haluan tietää miten sinulla menee” kuulin vaalean kollin kysyvän, kun hätkähdin takaisin maanpinnalle turhanpäiväisistä pohdinnoistani, joille en kuitenkaan voinut mitään. Vedin kasvoilleni kartalla olevan ilmeen, peittääkseni sen kuinka ulapalla taas vaihteeksi olin ollut. Tätä menoa pitäisi mennä Liljatuulen luokse mielentilatutkimuksiin.
“Oikeastaan ihan hyvin. Tuntuu, että olen viimein saanut kiinni elämästäni Eloklaanista aivan uudella tavalla. Tuntuu, että olen elementissäni varapäällikkönä, vaikka pitkään epäilinkin onko minusta tähän”, kerroin rehellisesti. Mesitähdelle oli helppo olla rehellinen, sillä välillämme vallitseva luottamus oli vahva eikä välillämme ollut epäilyksiä.
Huomasin, että aloimme hiljalleen saapumaan takaisin kohti leiriä. Olimme kulkeneet joko ajatuksissamme tai tarkoituksenmukaisesti kulkeneet pienen ympyrän vähän matkan päässä leiristä ja nyt aloimme lähestyä päätepistettämme.
Mesitähti nyökkäsi ja vastasi minulle muutaman sanan. Pysähdyimme hetkeksi leiriä ympäröivän muurin viereen kuin pidentääksemme kävelyämme vielä hetkeksi, ennen kuin palaisimme takaisin arkiseen maailmaamme leirissä, jossa kaikki ongelmat muistuttaisivat jatkuvasti olemassaolollaan. Olimme hiljaa ja vain yksinkertaisesti olimme siinä hetkessä. Hetken päästä kuitenkin rikoin hiljaisuuden:
“Pitäisikö meidän tehdä tästä tapa? Kävelyllä käymisestä siis. Se tekisi varmasti hyvää meille molemmille ja kaikki mitä puhuisimme leirin ulkopuolella, jäisi sinne. Mitäs sanot?” Käännyin katsomaan Mesitähteä ja katseeni kulki hänen jokaisen siron piirteensä läpi hänen vihreisiin silmiinsä, joiden väri toi minulle viherlehden mieleen.
//Mesi?
318 sanaa
