Mirri
Suureksi ilokseni Laku suostui lähtemään kanssani etsimään Roihua. Ravasimme mahdollisimman nopeaa tahtia kohti paikaa, jossa paras ystäväni oli viety minulta. Pääni kuhisi ajatuksia, kamalia ajatuksia. En voinut olla kehittämättä päässäni jokaista mahdollista tapahtumasarjaa, joka olisi voinut seurata Roihun kaappausta.
Minut oli joskus kauan sitten pentuna viety eläinlääkärin luokse. Se oli ollut ymmärtääkseni kuten yhteisön parantaja, mutta vain kaksijalka. Naaraskaksijalalla oli ollut ruskeat silmät ja rauhoittava ääni, mutta myöhemmin olin kuullut muiden kissojen joutuneen eläinlääkäriin vain tapettaviksi!
Entä, jos… entä, jos… entä, jos…
En napannut matkalla yhdestäkään Entä, jos -ajatuksesta kiinni, sillä tiesin niiden vievän syvälle loputtomiin syövereihinsä, eikä minulla ollut nyt aikaa siihen. Olin ollut samanlaisessa olotilassa pitkään vanhempieni menettämisen jälkeen, joten kävi vain järkeen että reaktioni oli samanlainen Roihun kohdalla.
Olin tuntenut Roihun pitkään. Niin kamalan pitkään, että olin ehtinyt kiintyä tähän ihan hurjan paljon! Siksi menetys sattuikin niin kovasti. Suunnistin tapahtumapaikalle Laku perässäni.
Jotenkin en ollut ajatellut vain paikan näkemisen herättävän minussa samaa pakokauhua, kuin itse tilanteen kokeminen oli herättänyt. Siinä minä kuitenkin sitten tärisin lohduttomasti Lakun turkki vasten.
“Miten me ikimaailmassa löydämme hänet?” valitin korviani luimistaen ja häntääni alas painaen. Laku kuitenkin näytti yrittävän pysyä rauhallisena ja ilmeisen hyvin onnistuikin.
“Tule, koitetaan saada hajujälki”, kolli sanoi ja veti minua lähemmäs. Jalkani kuitenkin panivat vastaan ja mustaturkkinen kolli kääntyi katsomaan minua kulmat kurtussa. Tajuttuaan mikä mättäsi hän jatkoi yksin kohti paikkaa ja antoi minun seurata perässä omaan tahtiini.
//Laku?
