Mirri
Palattuamme leiriin Kuiskeen kanssa kävelimme keskelle surullista näkyä. Lyran – Päivänsäteen tyttären eli johtajan seuraajan – ruumis makasi ruhjottuna keskellä pesää. Naaraan pentuja ei ollut vielä näkyvissä, joten uskalsin käydä jättämässä yhteisötoverilleni hyvästin ennen kuin vetäydyin sivuun.
Katsahdin Kuisketta, sillä aikeissani oli ollut palata vielä kollin luokse mutta jokin tuon ilmeessä sai minut empimään. En ollut ihan varma mitä näin, mutta se oli tarpeeksi saamaan huoleni heräämään. Tassutin lähemmäs varovaisesti ja koitin tavoittaa tuon harhailevan katseen.
“Haluat-” aloitin, mutta Kuiske pudisti päätään. Nyökkäsin vaikken ollut varma viestistä, jota tuo yritti välittää ja loikin pois.
Rakas ottotyttäreni Hellä oli kasvanut valtavasti kuluneiden kuiden aikana ja se sai minut pitämään toivostani kiinni. Vaikka ikäviä asioita tapahtuikin, nuoret kasvoivat ja meidän olisi ruokittava heidän elämäniloaan.
Mitä enemmän vietin naaraan kanssa aikaa, sitä selvemmäksi minulle tuli meidän luonteidemme erot. Kun minä olin nopeasti suuttuva tuittupää, Hellä korkeintaan ärtyi hieman. Keskittymiskyvyissämme ja tavassamme puhua kissoille oli myös paljon eroja.
Eniten minua kuitenkin hänessä yllätti rauhallinen viisaus, jota tästä oli huokunut jo pikku-pennusta saakka. Hellä otti asioihin hyvin kypsän lähestymistavan, vaikka olikin vielä kovin nuori. Joskus se sai minut miettimään rasittiko hän itseään sillä liikaa, mutta Hellä näytti nauttivan ajattelutyöstä.
Kaikin puolin nautin Hellän seurasta eniten koko yhteisössä. Hän oli se, jonka kanssa toivoin joka päivä lähteväni partioon. Minun oli kuitenkin hänen emonaan ymmärrettävä, että nuorukainen halusi olla myös muiden kissojen kanssa.
“Mirri, yritän kasata kokoon metsäpartiota. Tuletko?” Kuiskeen tuttu ääni herätti minut ajatuksistani. Räpyttelin pari kertaa silmiäni heräten takaisin todellisuuteen. Olin vaipunut niin syvälle ajatuksiini, että olin melkein nukahtanut istualleni!
“Anteeksi, mutta minua väsyttää ihan todella. Mieluiten jättäsin väliin”, sanoin rintaani nuolaisten. Kuiskeella oli hassu taipumus tulla luokseni aina iltaisin, kun olin koko päivän touhunnut kaikkea täydessä vauhdissa.
Kuiske näytti hiukan nolostuneelta, mutta nyökkäsi kuitenkin ja teki jo lähtöä ennen kuin pomppasin jaloilleni kehräten. Päästin suustani murahduksen sekaisen naurahduksen.
“Tottakai tulen, höpsö!” nau’uin ja näpäytin häntääni aivan kollin nenän edessä ennen kuin loikin pari askelta eteenpäin. Tästä näkisin kaikki pesässä maleksivat kissat paremmin ja voisin keksiä meille seuraksi vielä pari muuta.
“Luna ja Laku, tulkaa mukaan metsäpartioon”, kehotin kaksikkoa, joka vaihtoi kieliä pesän reunalla. He katsoivat toisiaan ennen kuin nyökkäsivät ja nousivat hitaasti pystyyn.
“Noin helposti se käy”, naukaisin kääntyen takaisin kohti Kuisketta ja hymyilin. Vaikka Roihun menettäminen painoikin vielä mieltäni, en antanut sen lannistaa koko olemustani. Olin varma, että kaikki kääntyisi parhain päin ja paras ystäväni löytäisi vielä takaisin kotiin.
//Kuiske?
