Muru
Muru ei tiennyt, mitä sanoa. Kalle oli aivan puskista noin vain todennut, että hän käytännössä haluaisi pentuja Murun kanssa, ja sitten siihen perään vielä apeana myöntänyt, ettei ehkä pystyisi luopumaan omista ruuistaan. Muru arveli kuitenkin, ettei Kalle välttämättä ihan täysin ymmärtänyt, millainen emokissan ja isäkissan välinen suhde yleensä oli.
Kirjava naaras vetäisi syvään henkeä kuin ei olisi saanut happea. Mitä ihmettä hänen oikein kuuluisi sanoa tuohon? Kallehan oli hänen rakkain ystävänsä. Joiltain osin naamiokuvioinen kolli oli kuitenkin itsekin kuin pentu. Toisaalta Muru huomasi ajattelevansa, että mielikuva Kallesta höpsönä isänä oli varsin suloinen, vaikka Murun oli jostakin syystä vaikea myöntää ajatusta itselleen. Se tuntui niin… erikoiselta. Hän ei ollut koskaan miettinyt asiaa. Mutta ehkäpä se oli ihan tavallista ajatella niin parhaasta ystävästään, naaras tuumi itsekseen.
Muru työnsi syrjään sen, mitä Kalle oli ensiksi sanonut ja naraan kasvoille piirtyi pieni suloinen hymy.
”Ei isäkissan omista ruuistaan tarvitse luopua, höpsö”, Muru naukaisi.
Kalle nosti katseensa ylös tassuistaan.
”Eikö? Miten se ruoka sitten riittää?” Kalle ihmetteli.
”No… kaksijalat hoitavat sen, että ruokaa on enemmän tarjolla, että kaikille on omat annoksensa”, Muru selitti. ”Sitten isä- ja emokissa katsovat, että kaikki pennut saavat oman osuutensa.”
”Pennut tarvitsevat paljon ruokaa, kun ne kasvavat”, hän lisäsi.
”Tarkoitatko… että ruokaa olisi silloin enemmän tarjolla? Mitä jos minulla on niin kova nälkä, että syön vahingossa pentujenkin kiposta?” Kalle kysyi huolestunut ilme kasvoillaan.
”Vahingossa? Mitä tarkoitat?” Muru kurtisti kulmiaan.
”Niin! Sillä tavalla huomaamattani. Niinhän voi käydä jos on todella nälissään!” Kalle maukui vakava ilme kasvoillaan.
”Onko sinulle joskus käynyt niin?” Muru kallisti päätään. Hän ei voinut uskoa korviaan, vaikka hänen ei olisi pitänyt olla yllättynyt.
”Välillä syön vahingossa sinun jämiäsi”, Kalle selitti.
”No, isäkissa ei voi syödä pentujensa ruokia. Muuten pennut eivät kasva”, Muru sanoi ja yritti kuulostaa myötätuntoiselta.
”Muru, isäkissana olo kuulostaa kyllä tosi vaikealta… En tiedä, pystyisinkö siihen”, Kalle huokaisi ja näytti taas surulliselta. ”Minulla on niin iso ruokahalu.”
Kalle pudisteli päätään katse käpälissään.
//Kalle? 😀
