Nokkostassu
Kirjoittaja: Rita
”Nokkostassu!” Hätkähdin hereille ja nostin vaistomaisesti pääni jonkun huutaessa nimeäni. Tunnistin äänen; mestarini Hiilihammas. Räpyttelin silmiäni hetken herätäkseni kunnolla, ja nousin sitten istumaan vuoteellani. Yritin tähystellä pesän suuaukosta leiriin. Pian erotinkin Hiilihampaan tummanruskean hahmon istumassa pesän ulkopuolella odottamassa minua. Hymähdin, ja pujottelin vielä nukkuvien oppilaiden vuoteiden välistä varovasti pesän uloskäynnille. Suuni avautui haukotukseen, ja räpytttelin silmiäni pari kertaa auringonvalon osuessa silmiini. Ravistelin turkkiani ennen mestarini eteen istuutumista ja kiedoin häntäni etutassujeni päälle; se oli tullut jo tavaksi. Haukottelin uudestaan. Hiilihammas naurahti väsymykselleni, ja oma suunikin kääntyi hymyyn.
”Mitä tehdään tänään?” kysyin innoissani. Oppilaana oleminen oli oikeastaan todella hauskaa. Pidin harjoituksista, erityisesti taistelun oppimisesta. Toivoin tosin, ettei taistelulle tulisi tarvetta etenkään Kuolonklaanin kanssa. Toisaalta pienet reviiritappelut voisivat olla hauskoja. Ravistin ajatuksen pois päästäni; mitä oikein ajattelin? Pitäisi nauttia rauhasta, kun sitä kesti.
”Ajattelin, että voisin viedä sinut saalistamaan. Tuoresaaliskasa sekä taitosi saattavat kaivata täydennystä. Et ole saalistanut vielä paljoa”, Hiilihammas kertoi, ja nyökkäsin hymyillen. Hän oli oikeassa. Halusin parantaa erityisesti vaanimistaitojani.
”Lähdetään”, mestarini lähti kulkemaan leirin poikki uloskäynnille, ja seurasin häntä innoissani. Loikkasin ulos piikkihernetunnelista metsäympäristöön. Lihakseni olivat vielä vähän raukeita, sillä olinhan juuri herännyt. Reviirillä kuljeskelu saisi minut varmasti kunnolla hereille. Tarkoituksella hölkkäsin vähän matkaa mestarini perässä, jotta saisin kehooni vähän enemmän lämpöä. Aurinkokin lämmitti mukavasti. Toivoin vain, ettei loppupäivästä tulisi liian kuuma. Kävellessämme katselin ympärilleni. Aurinko oli nousemassa taivaan huipulle kovaa vauhtia, mutta auringonhuippuun olisi vielä aikaa. Nautin säästä. Saatoin kuulla satunnaista lintujen laulua korkealla puiden oksistossa, ja jos oikein kuuntelin, joen etäinen kohina kantautui korviini heikosti.
”Pysymmekö metsässä, vai menemmekö nummille tai koivumetsään?” tiedustelin Hiilihampaalta. Tämä näytti miettivän murto-osasekunnin.
”Saalistamme metsässä. Harjoittelemme ensin metsässä saalistamista ja vaanimista, ennen kuin lähdemme nummelle. Siellä pitää nimittäin juosta kovaa”, mestarini ilmoitti.
”Selvä”, nyökkäsin. Minkäköhänlaista nummella saaliin perässä juokseminen olisi? Varmaan aika uuvuttavaa. Toisaalta vapaasti juokseminen olisi myös vapauttavaa, ja nummella jos missä olisi tilaa juosta. Pitäisi joskus pyytää Hiilihampaalta, että kävisimme juoksemassa nummella ihan huvin vuoksi. Melkein naurahdin ääneen. Kyllä sekin varmaan treenaisi ainakin nopeutta ja kestävyyttä.
Yhtäkkiä mestarini pysähtyi, ja vaistomaisesti stoppasin itsekin.
”Aloitetaan tästä. Kerro minulle, haistatko mitään”, Hiilihammas ohjeisti. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi, ja nostin kuononi haistellakseni ilmaa. Tuuli puhalsi onnekseni edestäpäin minua kohti, joten ainakaan kuononi suunnassa olevat mahdolliset saaliit eivät haistaneet minua. Lisäksi tuuli kuljetti hajujälkiä suuntaani. Raotin suutani, jotta haistaisin paremmin. Erotin sammaleen, havun ja puut; viherlehden perustuoksuja. Hetken haisteltuani erotin myös uuden tuoksun. Hiiren. Yritin hetken paikantaa hajua, ja vaikka siinä kesti hetki, pian erotin hiiren nakertamassa jotain matkan päässä olevan puun juurakossa. Nyökkäsin päätäni hiiren suuntaan, sillä en halunnut vahingossakaan pelästyttää sitä pois tässä vaiheessa.
”Hyvä. Ota se kiinni”, Hiilihammas kuiskasi hiljaa. Nyökkäsin. Asetuin matalaan vaanimisasentoon, ja lähdin hiipimään hiirtä kohti. Etenin hitaasti sillä tiesin, ettei vaaniminen ollut vahvuuksiani. En halunnut pilata tätä hätäilemällä liikaa. Parempi, että oppisin hyvän perustekniikan ensin, ja sitten harjoittaisin sujuvuutta ja nopeutta. Astelin varovasti eteenpäin, ja saavutin hiirtä askel askeleelta. Juuri kun olin loikkaamassa otuksen niskaan, satuin astumaan jotenkin painavasti maahan. Hiiri nosti päätään suuntaani, ja silmänräpäyksessä pinkaisi karkuun puun juurakkoon. Kirosin mielessäni, ja ravistin päätäni turhautuneena. Käännyin Hiilihampaan suuntaan. Mestarini hölkkäsi luokseni.
”Anteeksi”, mutisin.
”Hei, aina ei voi onnistua”, hän totesi, ”Sitä paitsi, epäonnistumisista voi aina oppia.”
”Miten?” nostin pääni kiinnostuneena.
”Mieti, mitä teit väärin, jottet ensi kerralla tee samaa virhettä”, Hiilihammas selitti. Mietin hetken. Tuossa oli järkeä.
”Eli ensi kerralla olen varovaisempi ja yritän astua keveämmin?” ehdotin varovasti. Mestarini nyökkäsi.
”Etsi nyt seuraava saalis.”
Olimme saalistamassa melko pitkään. Kun lähdimme takaisin leiriin, aurinko oli jo ohittanut auringonhuipun ja oli nyt matkalla alaspäin. Olin onnistunut saamaan kiinni oravan ja hiiren, ja mestarini kantoi suussaan saamaansa rastasta ja kahta hiirtä. Olin melko ylpeä itseeni, sillä vaikka en ollut saanut enempää kuin kahta saalista, olin onnistunut hiomaan saalistustaitojani. Hiilihammaskin vaikutti olevan melko tyytyväinen saavutukseeni. Päästyämme leiriin laskimme saaliit tuoresaaliskasaan, ja mestarini antoi minulle loppupäivän vapaata. Sain käydä ottamassa tuoresaaliskasasta ruokaa, joten suuntasin sinne. Nappasin kasan pohjilta oravan. Vanhemmat ruoat pitäisi syödä, ennen kuin niistä tulisi variksenruokaa. Kuljin riista suussani oppilaiden pesän lähettyville, ja aloin täyttämään tyhjää vatsaani ruoalla.
//658 sanaa
