Nopsaliekki
Kirjoittaja: Saaga
Viiletin alas lumista nummea pitkin. En tehnyt täällä mitään järkevää. Olin vain lähtenyt saalistamaan yhdessä Syreenisumun kanssa. Minun oli koitettava vapautua ikävystymisestä ja ikävästä. Kaipasin Jupiteria enemmän kuin koskaan. Pysähdyin rajan kohdalla upoten lumeen. Pyristelin lumesta pois ja istahdin kohtaan, jossa hanki kantoi hiukan enemmän. Huokaisin ja tuijotin hetken kaukaisuuteen. Hetki venyi ja venyi. Yhtäkkiä tunsin kosketuksen turkillani ja näin Jupiterin.
“Tuota minulle kunnia, Salamanteri”, hänen sanansa kaikuivat taas päässäni. Päästin pienen kivualiaan ulahduksen ja kyyristyin maahan itkemään. Huohotin ja katsoin taivasta, joka oli pilvinen. Ei aurinkoa, ei lämpöä. Hengitykseni katosi huuruna ilmaan ja katselin sitä hetken. Olikohan Black elossa? Jupiter oli. Tiesin sen. Tunsin sen jotenkin. Tunsin taas sen lämpimän yhteyden minun ja isän turkkien välillä, kun olimme nukkuneet yhdessä. Sydäntäni särki. Voisinko jättää klaanin liittyäkseni uudelleen isän ja Blackin joukkoon? Olisiko Hilehuurteen, Syreenisumun ja muiden jättäminen yhtään helpompaa kuin isän. Pudistelin päätäni. Päätös oli mahdoton mutta eihän veri määrännyt sukua. Jos pitäisin kiinni ystävistäni, ehkä he voisivat ottaa perheeni paikan enkä kaipaisi heitä näin kipeästi enää. Muistin sanat, jotka Jupiter oli joskus sanonut.
“Älä anna ikävän päättää kohtaloasi”, ne sanat hän oli naukunut, kun olin ikävöinyt emoa pitkinä ja surullisina öinä pesässämme. Painoin pääni alas mutta nousin ja tassutin pois rajalta. Kohta Syreenisumu alkaisi kaivata minua ylempänä nummilla. Laahustin takaisin päin ja huomasin naaraan kantavan isoa lintua. Nyökkäsin tälle ja lähdimme takaisin leiriin.
