Nopsaliekki
Kirjoittaja: Saaga
Istuskelin leirin reunalla katsellen kissoja. Mietin emoani pitkästä aikaa. Valkoturkkinen naaras oli syöpynyt verkkokalvoilleni ikuisesti kyyneleet silmissä kääntyessään viimeisen kerran pois päin minusta ennen kuin lähti klaaninsa luokse. Sitten myöhemmin hän oli kohdannut loppunsa. Muistin myös aivan liian elävästi kuinka kynteni olivat Hahtuvatassun – oman sisareni – kurkun sisällä. Koitin karistaa ajatuksiani päästäni nousten ja kuljeskellen hiukan edes takaisin. Olin jo hyväksynyt tappaneeni kissan, mutta joskus minusta tuntui epäonnistuneelta rääpäleeltä. Katselin ympärilleni leirissä ja huomasin entisen oppilaani Kuusikkokuiskeen. Hänkin oli merkki siitä, etten ollut pelkkä turhake. Olinpa sentään kouluttanut oppilaani hienoksi nuoreksi soturiksi, joka teki kaikkensa klaaninsa eteen.
“Hei, kuinka pärjäilet?” kysyin naaraalta hymyillen lempeästi. Mustaturkkinen soturi säpsähti ajatuksistaan ja katsahti minuun yllättyneesti.
“Hyvin kiitos”, hän naukui. Tiesin toisen olevan pidättyväinen, mutta en antanut sen estää kysymyksiäni. Jos naaras ei haluaisi vastata, hän tietäisi kyllä mitä tehdä. Minulle hän voisi aina sanoa ei. Tiesin sen jo hänen oppilasajoiltaan.
“Oletko jo syönyt tänään? Voisimme napata yhden jäniksen kasasta, jos olet jo partioinut”, ehdotin, sillä muistin naaraan lempiriistan olevan tuoreet jänikset. Hän vihasi lintuja, kun niitä oli tullut partiossa vastaan hän oli aina epäröinyt ja yrittänyt keksiä muuta, mutta suoriutunut silti hienosti nappauksesta.
“Kyllähän se käy. Olin aikaisemmin kahdessa rajapartiossa”, Kuusikkokuiske naukui edelleen rauhallisesti. Hän oli aina niin tyyni ja lempeä. Siksi pidinkin naaraasta niin kovasti.
“Hyvä!” vastasin iloisesti ja loikin parilla pitkällä loikalla tuoresaaliskasan luokse. Se oli hyvin pieni, kun monen kissan nälkä oli jo laannutettu sen sisällyksillä. Kasassa oli jäljellä kutenkin kaksi jänistä, joten otin niistä pienemmän ja palasin Kuusikkokuiskeen luokse makoisa saalis suussani. Laskin sen hänen eteensä ja kävin makuulle toisen viereen.
“Saat osoituksen ylpeydestäni ensimmäisen haukun muodossa”, sanoin ja katsoin Kuusikkokuisketta. Hänen kauniisti kimaltelevat silmänsä siirtyivät minuun kysyvästi.
“Olen ylpeä siitä millainen soturi sinusta on tullut”, sanoin suoraan ja kosketin tassullani naaraan omaa, “Mutta kiirehdi sen ensimmäisen haukun kanssa. Minä näännyn pian ja sitten syön sinutkin tämän jäniksen lisäksi!”
Kuusikkokuiske naurahti ja haukkasi oman palansa, jotta pääsin itsekin syömään.
***
Ensilumi oli satanut maahan ja vihdoin olin taas kunnolla ennallani. Lumen tultua kaikki oli niin paljon kirkkaampaa ja iloisempaa. Pieni unettomuusjakso oli kääntynyt ympäri ja nyt nukuin joka yö kuin tukki. Loikin hangen poikki toiselle puolen partiotani varten. En malttanut odottaa lumisen metsän näkemistä! Rajapartioni odotteli jo leirin suuaukolla, joten kiirehdin äkkiä mukaan heidän tahtiinsa. Lunta pyrytti aurinkohuipun lähestyessä kokoajan enemmän ja enemmän. Sitä oli maassa jo niin paljon, että tassut peittyviät. Auringon maanpinnalle pilvien välistä selviytyvät säteet koskettivat lunta ja saivat sen kimaltamaan kauniisti kaikkialle. Ilo räiskyi sisälläni koko partion ja vielä leirissäkin, jolloin näin yksin oleskelevan tuoreen oppilaan Helletassun. Enempiä miettimättä tepsutin toisen luokse ja loistin hänenkin päälle onnellista hymyäni.
“Haluatko rakentaa kanssani lumikissan?” kysyin oppilaalta riemukkaaseen sävyyn. Toivoen, että hän suostuisi.
//Helle?
