Omenahuuma
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olin pakahtua ylpeydestä, kun kuulin klaanitoverieni huutavan uutta nimeäni. Omenahuuma! Siinä vasta hieno, elegantti nimi, joka sopi minulle kuin nenä päähän. Silmät säihkyen katselin minun ja vastaninimitetyn oppilaan ympärille kerääntyneitä kissoja. Tuulitassu ei ollut pysyä turkissaan, ja Mahlahalla, joka oli juuri julkistettu uudeksi Eloklaanin soturiksi, istui ryhdikkäänä hieman kauempana muista.
Kun kokous oli jo päättynyt ja kissat alkoivat palailla takaisin pesiinsä, jäin vielä aloilleni. Muutamat kävivät sanomassa minulle onnittelunsa, mukaan lukien Kirpputäplä, jonka näkeminen pelkästään sai sydämeni laukkaamaan tuhatta ja sataa. Mesitähti loikkasi alas Litteäkiveltä ja tassutti luokseni, kun onnittelijat menivät hekin matkoihinsa. Katsoin entistä mestariani silmät kirkkaina.
”Onnea.” Mesitähden kasvoille levittyi leveä hymy. Tunsin sydämeni hypähtävän ilosta, ja nyökäytin valkealla kollille päätä kiitokseksi. Päällikkö jatkoi: ”Muistathan, että et saa puhua ensi yönä. Sinun täytyy olla aivan hiljaa ja vartioida leiriä.”
Huiskaisin hännälläni. ”Muistan tietenkin”, vastasin reippaasti ja väläytin päällikölle hiukan ilkikurisen virnistyksen. ”Tällä kertaa en ajatellut hankkiutua heti vaikeuksiin.” Muistelin soturikoulutukseni alkuaikoja, jolloin olin jo ensimmäisen neljänneskuun sisällä saanut Mesitähden vaaran paikkaan ainakin kahdesti. Hän oli joutunut hakemaan minut alas korkealta puusta ja pelastamaan hukkumiselta joesta, jossa hän oli myös menettänyt yhden hengistään hukkumalla itse.
Mesitähden kurkussa hyrisi kehräys ja hänen silmänsä tuikkivat lämpimästi. ”Hyvä. Joku tulee vapauttamaan sinut vartiostasi sarastuksen aikaan”, hän naukui ennen kuin kääntyi katsomaan sinikilpikonnakuvioista Aurinkokajoa, joka hölkytti meitä kohti. Kolli muuttui yhtäkkiä hieman vaivaantuneeksi, vaikka sitä ei voinutkaan lukea hänen kasvoiltaan. Olin kuitenkin oppinut lukemaan jonkin verran päällikön elekieltä ollessani hänen oppilaansa, joten osasin sanoa, jos hän tunsi olonsa jollain tapaa epämukavaksi. Aloin kuitenkin kyseenalaistaa oppimaani taitoa, sillä siinä ei ollut mitään järkeä, että Mesitähti olisi tuntenut olonsa turvattomaksi kumppaninsa lähellä. Levottomuuden täytyi johtua jostain muusta.
”Onnea, Omenahuuma”, Aurinkokajo onnitteli minua päästessään lähemmäs. Nyökkäsin hänelle vähäsen ja hymyilin heikkoa hymyä.
”Taidankin tästä mennä, jotta saatte olla kahden”, mau’uin sitten ja lähdin hivuttautumaan kauemmaksi kaksikosta. Yritin vilkuilla päällikön kasvoja jonkinlaisten vihjeiden toivossa mutta turhaan. Mesitähden pokerinaama piti.
Vähitellen aurinko laski mailleen; vartiovuoroni oli alkamassa. Kuulin takanani kissojen käyvän jo yöpuulle pesissään. Vain minä istuin yksinäni aukiolla, korvat valppaasti ylhäällä ja eteenpäin suunnattuna. Olin kiertänyt häntäni ympärilleni ja ottanut mahdollisimman ryhdikkään istuma-asennon näyttääkseni uskottavammalta. Ohitseni ei pääsisi livahtamaan yksikään yllätyshyökkäystä suunnitteleva kuolonklaanilainen!
»Toisaalta leirissähän on jo yksi kuolonklaanilainen», ajatus hiipi mieleeni. Vilkaisin lapani ylitse soturien pesän suuntaan, jonne Mahlahalla oli mennyt muiden mukana. Soturi väitti jättäneensä Kuolonklaanin, koska halusi liittyä Eloklaaniin, mutta mitä jos se kaikki oli pelkkää esitystä? Ei kolli kyllä näyttänyt yhtään uhkaavalta, eikä läheskään yhtä kuolonklaanilaismaiselta kuin ne kissat, joihin olin elämäni aikana törmännyt. Hän muistutti minua jollain tapaa Lauhalaukasta, joka oli yksi Eloklaanin ensimmäisistä sotureista mutta myös entinen Kuolonklaanin kissa. »Mesitähti kieltäisi minua tuomitsemasta muita turkin perusteella. Ehkä Mahlahalla on ihan kunnon kissa, ja hän ansaitsee mahdollisuuden osoittaa sen meille.»
Istuin selkä suorassa ja katse naulittuna piikkihernemuuriin. Metsästä kuului yksinäisen linnun huuto ja siipien räpytystä. Tämä oli itse asiassa melko jännittävää. En ollut koskaan ennen viettänyt yötä ulkona aivan yksin – paitsi tietenkin silloin kun olin vielä vaellellut yksinäni ennen Eloklaaniin liittymistä. Niistä ajoista oli kuitenkin jo monta kuuta, ja hädin tuskin muistin entistä elämääni ennen klaania. Muistin heikosti, että minulla oli joskus ollut kaksijalkalassa perhe, omat kaksijalat sekä kuppi täynnä kotikisun ruokaa. Se oli ollut mahtavaa, mutta ei se klaanielämää peitonnut. Klaanissa tunsin saavani olla oma itseni, oikea minä.
Kuulin rapinaa. Käänsin toisen korvani ensin äänen suuntaan, ennen kuin käännyin katsomaan sinne päin. Ääni oli tullut soturien pesältä. Hämärässä kiilui silmäpari. Erotin lehtien seasta vähän mustavalkeaa turkkia, ja minua alkoi väkisinkin hymyilyttää: Kirpputäplä. Kolli tarkkaili minua pesän varjoista. Hän taisi tajuta minun huomanneen hänet, sillä pian silmät katosivat näkyvistä. Käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Aioin suoriutua tästä yöstä täysin pistein.
//Kuka vaan 🙂
//597 sanaa
