Omenahuuma
Kirjoittaja: EmppuOmppu
//TAISTELUTARINA (402 sanaa = 4TaP)
Kirpputäplän ruumis retkotti hännänmitan päässä liikkumattomana, elottomana – kuolleena. Kollin niskat olivat vääntyneet luonnottomaan asentoon, ja hänen ruskeat silmänsä olivat aavistuksen raollaan, niiden lämmin pilke sammuneena.
Makasin maassa kyljelläni vastapäätä häntä, katsellen kyyneleet silmissä elämäni tärkeintä kissaa, joka oli nyt poissa. En kyennyt enää liikkumaan, ja joka sydämen sykäyksellä vatsassani olevasta ammottavasta haavasta pulpahteli lisää verta multaiselle maalle muodostuneeseen punaiseen lammikkoon.
Minä kuolisin. Tiesin sen siitä, miten elämäni vilisi silmieni edessä muistojen nauhana. Kotikisusta klaanikissaksi, oppilaasta soturiksi, tuntemattomista perheeksi. Elämä oli antanut minulle paljon, kenties enemmän kuin oikeasti olisin tarvinnut. Mesitähti oli ollut kiltti – ja uskomattoman kärsivällinen – ottaessaan minut siipensä alle, vaikka olinkin tapattanut hänet kerran ja saattanut hengenvaaraan useaan otteeseen. Päällikkö ei osannut aavistaakaan, kuinka iso vaikutus hänen lempeydellään oli ollut minuun. Olisin siitä hänelle ikuisesti kiitollinen.
Ja sitten oli Kirpputäplä – ihka ensimmäinen ystäväni ja kissa, jota kohtaan tunteeni olivat olleet aina niin kovin sekavat. Kaikista Eloklaanin kissoista olin viettänyt eniten aikaa hänen kanssaan, ja hän oli yksi niistä harvoista, jotka olivat saaneet nähdä herkemmän ja haavoittuvaisemman puoleni. Olin ollut aina tietoinen kollin tunteista itseäni kohtaan, mutta omat pelkoni ja epävarmuuteni olivat estäneet minua tutkimasta omia tuntemuksiani. Kirpputäplä ei kuitenkaan koskaan ollut hoputtanut tai painostanut minua mihinkään. Hän oli pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodenajat vaatimatta minulta yhtään mitään, mutta silti antaen minulle kaiken.
Hengittäminen alkoi tuntua raskaammalta. Näkökentässäni sumeni, enkä kuullut tai tuntenut enää yhtään mitään. Mieleni muodosti kuvan Kirpputäplästä istumassa nummella tähtitaivasta vasten. Hän oli uskonut syvästi tähdissä asuviin esi-isiinsä, kuten monet muutkin Eloklaanista. Pitkään oli pitänyt sitä vain satuna, johon epätoivoiset kissat halusivat tarrautua vaikeina aikoina. Mutta ajan kuluessa olin oppinut arvostamaan sitä, etenkin sen jälkeen, miten kauniisti Kirpputäplä oli aina puhunut siitä minulle. Hän oli koko metsän hyväsydämisin ja lempein kissa, joten ei ollut epäillystäkään siitä, etteivätkö tähtikissat olisi ottaneet häntä lämmöllä vastaan.
Ehkä oli jo liian myöhäistä, mutta minäkin toivoin pääseväni sinne. Toivoin näkeväni Kirpputäplän jälleen voidakseni kertoa hänelle, mitä oikeasti tunsin häntä kohtaan. Halusin hänen tietävän, miten paljon häntä rakastin.
Lopulta pimeys laskeutui ylitseni ja kaikki oleva ympäriltäni katosi silmänräpäyksen ajaksi. Kun avasin silmäni uudelleen, oloni oli erilainen. Kaikki kivut ja kolotukset olivat kadonneet, ja joka puolella tuikkivat tähdet. Nousin istumaan ja katselin ympärilleni hetken hieman hämilläni, kunnes valtava onni ja liikutus kulki lävitseni nähdessäni lähestyvän kissanhahmon.
Kirpputäplä seisahtui eteeni ja kurkotti koskettamaan kuonollaan poskeani. Hänen turkkinsa hohti tähtienvaloa, eikä hänessä näkynyt merkkiäkään taistelussa tulleista vammoista. Kehräys hyrisi kurkussani kun painauduin häntä vasten.
“Kirpputäplä, minä rakastan sinua.”
//R.I.P.
