Omenahuuma
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Kävelin eteenpäin aamukosteassa metsässä. Olin käynyt viemässä Kirpputäplän myyrän leiriin ja päättänyt sen jälkeen lähteä verryttelemään valvotun yön takia kankeita jäseniäni.
Totta puhuakseni olin myös tarvinnut tilaa ajatella. Nyt kun me molemmat Kirpputäplän kanssa olimme sotureita, mikään ei enää estänyt meitä ryhtymästä kumppaneiksi. Ajatus tuntui minusta kuitenkin samaan aikaan vieraalta, vaikken osannutkaan selittää, miksi.
Klaanissa oli kuiskittu mahdollisista uusista pentueista, joita nuoret parit eittämättä tiesivät. Asia oli kuitenkin niin, etten minä halunnut omia jälkikasvuja. En ainakaan vielä. En tiennyt, miten olisin ilmaissut asian Kirpputäplälle loukkaamatta hänen tunteitaan. Uskoin kollin haluavan jatkoa suvulleen, mutta tässä tapauksessa hän ei ollut se, joka päätöksen teki. Minä joutuisin kantamaan niitä pentuja sisässäni ja ruokkimaan niitä yksin pentutarhan hämyssä sillä välin kun pentujen isä kuljeskeli vapaana metsässä riistanhajujen perässä. En ollut varma, olinko valmis tekemään sellaista uhrausta kenenkään vuoksi.
Kumarruin latkimaan vettä lammikosta, joka oli muodostunut eilisen sateen aikana. Nuoleskellessani vesipisaroita pois viiksistäni, jäin tuijottamaan epämuodostunutta, väreilevää kuvajaistani, joka heijastui lammikon pinnasta. Nostin hieman huultani sille ja olin aikeissa huitaista koko kuvajaisen pirstaleiksi, kun yhtäkkiä maa jalkojeni alla tärähti. Jähmetyin paikoilleni kanelinruskea turkki pörhistettynä. Mikä se oli?
Maa tärähti jälleen; vesilammikon pinta värähteli. Sysäsin pelontuntemuksen syrjään ja lähdin varovasti hiipimään kohti saniaistiheikköä, josta minua ei ehkä huomattaisi, vaikka ruskea turkkini itsessään antoikin hyvin suojaa sulautumalla metsätaustaan.
Tärähtely voimistui. Sydän kiipeili kurkussani pakokauhun vallassa. Nenäni täytti omituinen haju, jollaista en ollut koskaan eläissäni haistanut. Se ei kuulunut millekään tuntemalleni petoeläimelle tai kaksijalalle. Se ei myöskään haissut uhkaavalta.
Yhtäkkiä maan tärinä lakkasi. Uskaltauduin kurkistamaan saniaisten lehtien alta, ja näin edessäni valtavan, ruskeaturkkisen olennon. Sillä oli pitkät ja hoikat mutta voimakkaan näköiset jalat sekä isot, hassun näköiset korvat. Huomasin, että sen takana tuli toinen samanlainen otus, joka oli toveriaan huomattavasti pienempikokoisempi sekä sen turkissa oli valkoisia pilkkuja selässä ja kyljissä.
Samassa minulla välähti: olisiko kyseessä voinut olla emo ja poikanen? Katselin pelon ja kunnioituksen sekaisin tuntein, miten nuo isot, majesteetilliset eläimet astelivat saniaispuskan ohi ja jatkoivat matkaansa joelle, kunnes katosivat puiden taa näkymättömiin.
Nousin ylös piilostani ja tassuttelin sille paikalle, josta eläimet olivat kulkeneet. Katsoin niiden isoja, omituisen mallisia käpälänjälkiä, jotka olivat kuin kaksi isoa kynttä, joiden kärjet osoittivat menosuuntaan. Asetin oman tassuni niiden viereen ja hätkähdin hieman kokoeroa. Jopa pikkuisen otuksen jalanjäljet olivat isommat kuin minun.
Mieleni valtasi lämpö, kun ajattelin poikasen kulkemassa emonsa kintereillä pitkiä, ohuita jalkojaan ylväästi nostellen. Samassa ajatus omista jälkeläisistä ei tuntunutkaan enää niin etäiseltä ja vastenmieliseltä. Kenties minäkin saisin vielä joskus omia pentuja, joita johdattaa eteenpäin omassa elämässään. Siihen olisi kuitenkin vielä pitkä aika.
//412 sanaa
