Omenahuuma
Kirjoittaja: EmppuOmppu
”Näin sinä kohtaat loppusi, Mesitähti!” Vaaleanharmaa raidallinen kolli oli kumartunut valkean Eloklaanin päällikön ylle ja upottanut pitkät, terävät kyntensä tämän tassuihin. Mesitähti roikkui jyrkänteeltä, jonka alapuolella velloi ja vaahtosi synkkä, tumma vesi. Vedin kauhuissani henkeä vastarannalla ja yritin päästä mestarini avuksi, mutta vaikka yritin juosta, en edennyt yhtään. Jyrkänne ja sen reunassa roikkuva kolli olivat kaukana ulottumattomissani, aivan kuin ne olisivat juosseet minua karkuun.
”En voi antaa hänen pudota”, ulvaisin ääneen ja yritin epätoivoisesti päästä liikkumaan. Siinä samassa huomasin jalkojeni alkaneen muuttua läpikuultaviksi vesipatsaiksi, jotka yhdistyivät ympärilleni yllättäen nousseisiin vesimassoihin. ”Ei! En halua hukkua!” Ääneni oli pelkkää kuplivan veden liplatusta, joka sekottui taustameteliin. Ikään kuin olisin pikkuhiljaa ollut tulossa osaksi jokea, joka uhkasi nielaista mestarini.
Yläpuoleltani kuuluva karjaisu sai minut nostamaan katseeni, ja ehdin juuri ja juuri näkemään, miten Henkäysvarjo irrotti otteensa Mesitähdestä voitonriemuinen kiilto silmissään ja antoi tämän pudota alas, alas, alas. Mesitähti mäiskähti veteen kuin eloton karvakasa ja alkoi saman tien upota.
Vajosin hänen mukanaan kohti pohjaa vaikka meillä oli etäisyyttä toisiimme useampi hännänmitta – aivan kuin minun olisi haluttu todistavan tämä. Yrityksistä huolimatta en päässyt yhtään lähemmäksi auttaakseni häntä takaisin pintaan. Tuomioni oli katsella, miten hän vähitellen laskeutui joen pohjalle ja pölläytti samalla ympärilleen veteen läpinäkemättömän hiekkapilven.
”Omenahuuma?” Tuttu nauku tunkeutui pääni sisään. Avasin silmäni hätkähtäen ja nostin nuokuksissa ollutta päätäni sen verran, että näin Kirpputäplän naaman edessäni. ”Nukahditko sinä istuaallesi?” hän kysyi, ja hänen äänensä kuulosti nyt paljon selvemmältä kuin äsken.
Olin aikeissa vastata, kunnes muistin, että olin edelleen ensimmäisessä vartiovuorossani soturina eikä minulla ollut lupaa puhua ennen sarastusta – eikä etenkään lupaa nukahtaa kesken. Syyllisyys pisteli nahkaani kuin ohdakkeen piikit mutta Kirpputäplä katsoi minua myötätuntoisesti. ”En usko sinun olevan ensimmäinen, jolle näin käy”, hän sanoi hiljaa ja kurkotti koskettamaan lapaani tassullaan lohduttavasti. Sitten hänen katseensa siirtyi oksien takaa osittain näkyvään taivaaseen, joka oli alkanut vaalentua auringon havitellessa paikkaansa sillä. ”Sitä paitsi vuorosi on juuri päättynyt, joten voimme ihan hyvin lähteä kävelylle. Äläkä huoli, en aio kertoa tästä kenellekään”, hän lisäsi huomatessaan kasvoiltani paistavan epävarmuuden.
Huojentuneena nyökkäsin vain ja kompuroin itseni seisomaan neljälle jalalle. Kavahdin kankeutta jäsenissäni, joita hädin tuskin tunsin istuttuani hievahtamatta läpi koko yön kylmällä maalla. Kirpputäplä joutui odottamaan jonkin aikaa, että sain veren kiertämään taas kunnolla jaloissani, mutta lähdimme sitten sipsuttamaan rinta rinnan kohti leirin piikkihernemuuria, jonka seinässä oli ulos metsään vievä tunneli.
Metsässä oli vielä hiljaista tähän aikaan aamusta. Edes aamupartioita ei ollut vielä lähetetty matkaan tarkastamaan ja merkitsemään rajoja, joten ihmettelin hiukan, miten kanssani kävelevä pieni mustavalkoinen soturi oli näin varhain jalkeilla.
”Eikö sinua nukuttanut?” puin ajatukseni sanoiksi varsin pian sen jälkeen kun se oli tullut mieleeni. En tykännyt vatvoa asioita päässäni turhan takia, jos kerran vaihtoehtona oli saada niihin selvyyttä. Kirpputäplän koko olemus henki vaivautuneisuutta, jota hän yritteli peitellä nuolaisemalla rintakarvojaan pariin kertaan. Kun olin aikeissa toistaa kysymykseni, kolli nosti häntänsä pystyyn merkiksi siitä, että oli huomannut jotakin. Hieman turhautuneena käänsin katseeni hänen osoittamaansa suuntaan ja näin pienen pientä liikettä vehreässä saniaistiheikössä. Raolleen avaamaani suuhun leijaileva mullan ja juurten tuoksu paljasti sen myyräksi.
Sanaakaan sanomatta Kirpputäplä lähti lähestymään sitä vatsakarvat ruohikkoa viistäen ja lonkat koukistettuina. Katselin, miten ihailtavan taidokkaasti ja ääneti soturi liikkui aukion poikki saniaisia kohti. Melkein kuin hänen käpälänsä eivät olisi osuneet maahan lainkaan. Silmänräpäyksessä Kirpputäplä oli vapauttanut takajalkoihinsa keräämänsä hurjan voiman ja loikannut etukäpälät ojossa kasvien sekaan. Hetkeä myöhemmin hän tupsahti esiin sananjalkojen takaa eloton, harmaanruskea karvamytty suussaan. Hän asteli luokseni ja pudotti saaliinsa maahan nuoleskellen sen jälkeen suunpieliään tyytyväisen oloisena.
”Ei hullummin”, tuhahdin hyväntuulisesti ja kumarruin nuuhkaisemaan kollin saalista paremmin. Ihana, mehevä riistantuoksu täytti sieraimeni ja sai vesinoron herahtamaan kielen päälle. ”Tästä tulee hyvä saalis jollekulle. Se pitäisi varmaankin viedä leiriin.”
”Niin, mutta ennen sitä haluaisin sanoa jotain”, Kirpputäplä aloitti ja oli selvästi aikeissa jatkaa, mutta hänet keskeytti aluskasvillisuuden seasta esiin putkahtava partio. Joukon etunenässä seisova Lauhalaukka nyökkäsi meille kummallekin kohteliaana tervehdyksenä, mutta hänen kirkkaansinisten silmiensä katse jäi viipyilemään pidemmäksi aikaa vieressäni seisovaan Kirpputäplään, hänen entiseen oppilaaseensa.
”Kirpputäplä, sinua juuri etsinkin!” vanhempi soturi naukaisi häntä selän päälle taivutettuna. ”Olimme lähdössä tarkastamaan juuri rajoja, ja muistelin sinun ilmoittautuneen mukaan eilen.”
Kirpputäplä vaihtoi painoa tassulta toiselle selvästi kiusallisen tietoisena unohduksestaan – jos se nyt sellainen edes oli. ”Aivan. Pääsi lipsumaan mielestä. Tulen heti”, hän lupasi mutta kääntyi sen jälkeen vielä puoleeni. ”Jutellaan myöhemmin, jooko? Vie sinä tuo myyrä leiriin ja mene lepäämään vähän, niin liityn seuraasi tuota pikaa.”
Äimistykseltäni en pystynyt vastaamaan mitään. Suljin auki loksahtaneen leukani ja jäin katselemaan, miten partio katosi taas näkyvistä niiden saniaisten taakse, joista Kirpputäplä oli onnistunut saamaan myyrän. Katseeni laskeutui Kirpputäplän katoavasta hännänpäästä maassa lojuvaan pikkueläimeen, ja tunsin kynsieni uppoavan lehtimultaan yhtä helposti kuin saaliin pehmeään vatsaan. Kiukku kupli sisälläni; miten hän aina onnistuikin tekemään kaikesta näin vaikeaa? Kunhan hän palaisi partioimasta rajoja, hän saisi kuulla kunniansa – ja minä aioin pitää siitä huolen henkilökohtaisesti.
//779 sanaa
