Omenahuuma
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olin hereillä, kun kuulin Mesitähden kutsuhuudon kajahtavan aukiolla. Minua turhautti, etten ollut saanut vielä Liljatuulelta lupaa poistua pesästä, ja jouduin pinnistelemään kuuloaistiani, jotta sain päällikön sanoista selvää edes jotenkuten. Ilmeisesti Mesitähti oli nimittämässä Korppisiiven ja Minttuliekin pennuista oppilaita. Pentutarhalle tulisi taas vaihteeksi hiljaista – paitsi, no, olihan Aurinkopentu vielä jäljellä. Mikäli pentu selviäisi, hänestäkin tehtäisiin varmaan pian oppilas.
Oppilasmenoja ajatellessani mieleeni muistui oma oppilaani, Koivutassu. En ollut edes tajunnut kaivata häntä – saati ketään muutakaan tuttavaani – sinä aikana, jonka olin joutunut viettämään sairasaukiolla, sillä sairastaminen oli vienyt kaikki voimani. Uskoin kuitenkin, että muut soturit pitivät huolen siitä, ettei nuori kolli jäänyt toimettomaksi ollessani toipumassa.
Kun menot olivat ohi, ulkona tuli taas hiljaista. Huokasin syvään ja rupesin pesemään turkkiani – jo kolmatta kertaa saman päivän sisällä. Ainakin näyttäisin hyvältä, kun pääsisin pois täältä.
Meni taas jonkin aikaa, ennen kuin alkoi tapahtua mitään mainitsemisen arvoista. Lähes tulkoon kaikki potilaat nukkuivat, paitsi tietty minä. Yhtäkkiä Lumihiutaleen vuoteen suunnasta alkoi kuulua kummaa ääntä. Yritin kuikuilla naaraan pedin suuntaan, ja onnistuin näkemään hänen siniharmaan hahmonsa, joka kouristeli vähän.
Soturin kurkusta kuului korisevaa yskää, joka lopulta lakkasi ja loppui kokonaan. Tuli aivan hiljaista. Liljatuuli tassutti kiireesti yrttivarastolta, hänkin ilmeisesti ääneen havahtuneena. Parantajakissa pysähtyi Lumihiutaleen vuoteen eteen ja katsoi naarasta surullisena. Hänen ilmeestään osasin tulkita, ettei mitään ollut enää tehtävissä – Lumihiutale oli kuollut.
Samaan aikaan Aurinkopentu havahtui hereille uniltaan. Pentu näki myös kuolleen soturin ja esitti varovaisen kysymyksen parantajalle, joka vastasi takaisin tukahtuneella äänellä. Jutellessaan yhä pennun kanssa Liljatuuli antoi tälle lisää yrttejä. Sen jälkeen naaras katosi taas matkoihinsa. Arvelin hänen valmistelevan Lumihiutaleen hautaamista. Viheryskäepidemian vuoksi tavallisia valvojaisia ei voitu järjestää, mikä tuntui minusta epäreilulta.
En saanut katsettani irrotetuksi Lumihiutaleen liikkumattomasta hahmosta. Oli vaikea uskoa, että naaras oli todella poissa. Ennen viheryskäepidemiaa olimme olleet viimeisen kerran yhdessä samassa partiossa. Emme me mitään ylimpiä ystäviä olleet, mutta hänestä oli tullut minulle tuttu, aivan kuten monista muistakin klaanissa. Luonnon kiertokulku oli julmaa peliä, joka ei erotellut ketään.
Illemmalla, kun Lumihiutaleen hautaaminen oli suoritettu, Liljatuuli tuli päästämään minut takaisin soturien pesälle. Naaras suoritti minulle ensin tavanomaisen tarkastuksensa, jonka jälkeen hän totesi minut terveeksi.
”Muista ottaa seuraavat pari päivää ihan rauhallisesti”, parantaja muistutti vielä, kun olin jo astumassa ulos pesästä. Heilautin hänelle häntää merkiksi siitä, että olin kuullut hänet. Sen jälkeen lähdin tassuttamaan makaamisesta hieman kankein askelin soturien pesää kohti.
//376 sanaa
