Omenahuuma
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olimme tehneet matkaa jo melkein neljän päivän ajan. Pysähdysten takia se tuntui ikuisuudelta, mutta meidän ei auttanut kuin kestää sitä. Maisemat alkoivat näyttää jo tutummilta, ja oman arvioni mukaan Eloklaani oli enää vain päivämatkan päässä. Toivoin, että se ei venyisi kahteen päivään Kaarlon vuoksi.
Kyyristelin kiven päällä joen rannalla, katse naulittuna edessäni virtaavaan tummaan veteen. Silloin tällöin pinnan alla näkyi hopeisia välähdyksiä kalojen lipuessa ohi, mutta ne olivat liian kaukana ylettääkseni nappaamaan niitä.
Nyt kuitenkin aivan rannan tuntumassa uiskenteli melko isokokoinen kala, johon olin lukinnut huomioni. Pysyttelin aivan liikkumatta, kunnes eväkäs ui kohdalleni. Salamannopeasti iskin tassuni jokeen ja koukkasin kalan pois vedestä. Se mätkähti kivikolle sätkien, ja minä syöksähdin katkaisemaan siltä niskat, jolloin se lakkasi liikkumasta. Nuoleskelin suupieliäni tyytyväisenä. Tästä riittäisi syömistä useammalle!
Koko matkan ajan vatsojemme kylläisyydestä olivat pitäneet huolta Laventelitaivas ja Dakota, jotka olivat molemmat oikein eteviä saalistajia. Omissa saalistustaidoissani ei ollut juuri kehumista, mutta kalaa osasin pyydystää, mikäli siihen oli vain mahdollisuus.
Tartuin kalasta kiinni ja raahasin sen rannasta puiden juurelle, jossa Kaarlo loikoi silmät puoliummessa. Minut kuullessaan vanha kolli räpäytti silmänsä kokonaan auki ja katsahti hieman arvostellen tuomaani kalaan.
”Sinäkö tuon nappasit?” hän rahisi.
Nyökkäsin ja nostin kalan hänen eteensä. ”Syö pois vain. Muut tuovat kohta lisää saalista.”
Kaarlo kurkotti nuuhkaisemaan sitä ja niiskaisi sitten nenäänsä. ”Kaipa tuota voisi maistaa. Tuskin on yhtä makoisa kuin meidän joen kalat”, vanhus jupisi itsekseen, mutta ryhtyi sitten repimään suomuista nahkaa irti päästäkseen käsiksi lihaan.
Yritin olla pyörittelemättä silmiäni ja huomauttamatta, että kala oli juurikin siitä samaisesta joesta, joka virtasi myös heidän pesänsä ohi. Kaarlo olisi saanut siitäkin aikaiseksi vuosisadan väittelyn, eikä meillä ollut aikaa joutavuuksiin.
Muiden palattua saalistusretkeltä söimme vatsamme täyteen ja jatkoimme taas matkaa. Ehdimme melko pitkälle, ennen kuin Kaarlon vauhti alkoi taas hidastua ja hänen suunnaltaan kuului vaivalloista ähinää ja puhinaa. Oli joka tapauksessa tulosaa jo pimeää, joten etsimme yötä varten suojapaikan ja asetuimme levolle.
Seuraavana päivänä lähdimme eteenpäin uudella puhdilla. Myös Sumulaulu ja Laventelitaivas vaikuttivat huomanneen maisemien alkaneen näyttää tutuilta, ja heidän askellukseensa oli tullut uutta pontta, joka sai koko joukon kulkemaan rivakammin. Edes Kaarlo ei valittanut reipastunutta kävelytahtia vaan kulki sitkeästi porukan mukana.
Sydämeni sykähti ilosta, kun seuraamamme joki haarautui kahteen suuntaan, ja kauempana niiden välissä siinsivät tutut nummikummut, joista toisen päällä Eloklaanin väliaikainen leiri sijaitsi.
Käännyin katsomaan takanani tulevia kissoja innostuneesti. ”Olemme kohta kotona!”
//Laventeli ja Sumu?
