Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Oli kulunut jo pari päivää siitä, kun olin ensimmäisen kerran käynyt tutustumassa Eloklaanin rajoihin mestarini Mesitähden opastuksella. Sen jälkeisinä päivinä hän oli kertonut minulle enemmän klaanista ja sen säännöistä. Olin kyllä yrittänyt kuunnella parhaan osaamiseni mukaan, mutta totta puhuakseni mälsät säännöt eivät olisi voineet kiinnostaa minua enää yhtään vähempää. Siispä olin vain räpytellyt mukamas ymmärtäväisesti silmiäni koko sen ajan, kun päällikkö oli puhunut, ja välillä kommentoinut, miten mielenkiintoista oli oppia jotain uutta ja sitä rataa.
Aurinko ylsi jo yli puiden latvojen. Pesin häntääni leirin reunalla, varjoissa. En pitänyt siitä, kun tunsin melkein paahtuvani rutikuivaksi rusinaksi. Liika auringonvalo ei sitä paitsi tehnyt hyvää kauniin kanelinruskealle turkilleni, se vaalensi sitä rumasti. Enkä minä halunnut näyttää rumalta, en kamalimmissa painajaisissanikaan.
Säpsähdin, kun yhtäkkiä kuulin jonkun huutavan aukiolla. Mesitähti seisoi suuren littanan kiven päälle ja kissoja kerääntyi hänen ympärilleen, en ollut tunnistanut heti mestarini ääntä. Epäröin pikku hetken, kuuluiko minunkin ottaa osaa tähän toimitukseen, mutta lopulta uteliaisuus vei voiton ja siirryin lähemmäksi.
Mesitähti ilmeisesti nimitti neljä uutta kissaa oppilaiksi, heistä tuli nyt -tassuja, niin kuin minäkin olin. Mielessäni laskeskelin, että oppilaiden pesällä tulisi olemaan nyt lisäkseni yhdeksän muuta kissaa. Minusta se oli aivan kohtuuton määrä, emme me kaikki mitenkään voisi mahtua sinne! Jos vain tilaa riittäisi, aioin kyllä siirtää oman nukkumapaikkani mahdollisimman kauaksi muista hikoilevista ja haisevista ikätovereistani.
Yhtäkkiä koko klaani puhkesi huutamaan uusien kissojen nimiä. Minunkin nimeäni oltiin huudettu, mutta ei läheskään yhtä isosti tai tunteella. Yllätyin, kun suurin osa kissoista kävi jopa onnittelemassa uusia soturiharjoittelijoita. Sisälläni läikähti pieni kateellisuuden tunne. Nämä nuoret kissat olivat rakastettuja ja selvästi myös tunnettuja tässä pahaisessa pikkuyhteisössä. Täällä kaikki tunsivat toisensa ja olivat kuin yhtä suurta perhettä – minä tunsin itseni kuitenkin yhä ulkopuoliseksi, ei-toivotuksi. Yksi juurinimitetyistä oppilasta katsoi suuntaani uteliaasti, ja minä mulkaisin häntä takaisin.
Näin Mesitähden juttelevan jonkun kilpikonnalaikkuisen naaraskissan kanssa. Nostin häntäni ylös estääkseni sitä osumasta likaiseen maahan, ja tassuttelin itsevarmasti päällikön ja kissan keskustelun keskelle.
”Milloin me lähdetään harjoituksiin?” kysyin Mesitähdeltä samalla kun katselin hänen kanssaan olevaan naaraasta arvioiden. Mesitähti heilautti korviaan hiukan ärsyyntyneen oloisena
”Minä taidankin tästä lähteä katsomaan niitä pentuja, niin te pääsette harjoituksiin. Näkemiin!” kissa maukui ennen kuin mestarini ehätti sanoa mitään. Mesitähti nyökkäsi hänelle ikään kuin kuitatakseen asian. Kun soturi poistui seurastamme, käänsin odottavasti katseeni takaisin Mesitähteen.
”Joko mennään?”
”Tiesitkö, että on todella epäkohteliasta keskeyttää joku, kun hän on keskustelemassa jonkun toisen kanssa”, päällikkö sanoi vakavana. Hän viittasi minua tulemaan perässään, ja minä tottelin.
”Hänhän oli joka tapauksessa lähdössä, ja sitä paitsi minun asiani oli varmasti hänen asiaansa tärkeämpi”, vastasin äänessäni väheksyntää soturinaarasta kohtaan. Kuljin Mesitähden perässä piikkihernetunnelin läpi metsään. Yritin kiriä hänen edelleen, mutta valkea kolli esti aikeeni läiskäisemällä häntänsä tielleni. Katsahdin häneen vähän hämmästyneenä, mutta jättäydyin sitten kulkemaan tämän vierelle ilman vastaväitteitä.
”Mitä me tehdään tänään?” kysyin käveltyämme jonkin matkaa vaihtamatta sanaakaan. ”Voitko näyttää minulle siistejä taisteluliikkeitä, joilla voin tappaa viholliseni?”
Mesitähti pudisti päätään. ”Ensinnäkään me emme tapa muita, paitsi viimeisenä puolustuskeinona”, hän sanoi. Pyörittelin silmiäni pitkästyneenä. ”Tänään me harjoitamme hajuvaistoasi. Olet tänne tultuasi yrittänyt löytää uusiin pesiin ja paikkoihin luottamalla pelkästään silmiisi, vaikka voisit käyttää nenääsi.”
”Mutta hajut pistelevät ja kutittavat nenää inhottavasti!” sanoin vastaan. Metsässä villien keskellä tuoksui niin paljon erilaisemmalta kuin kaksijalkojen puhtoisessa ja hygienisessa pesässä, jossa pienimmätkin sotkut siivottiin nopeasti pois, jos niitä syntyi, ja pahat hajut poistettiin suihkuttamalla ilmaan kirkasta nestettä, joka ei kuitenkaan ollut vettä.
”Sinun on opittava tulemaan toimeen nenäsi kanssa, jos haluat löytää saalista. Useimmiten eläin ei ehkä ole näkyvissä tai se haistaa sinut ennen kuin ehdit huomata sitä ja pääsee pakoon”, Mesitähti kertoi. Hän johdatti meitä eteenpäin metsässä, jossa oli jo melko vihreää. Linnut lauloivat korkealla puissa ja peittivät melkein kokonaan askelluksemme äänen.
”Miten minun olisi sitten tarkoitus käyttää nenääni oikein?” huokaisin ja katsahdin mestariini nyt siinä toivossa, että hän opettaisi minulle asian käytännössä eikä vain puhuisi.
//Mesi?
//618 sanaa
