Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Mesitähti näytti minulle joitain helppoja perusliikkeitä, joilla pystyisin hänen mukaansa puolustautumaan itseeni kohdistuvilta fyysisiltä hyökkäyksiltä. Ei hän kyllä varsinaisesti ollut puhunut missään vaiheessa juuri nimenomaan fyysisiltä hyökkäyksiltä puolustautumisesta, mutta olin lisännyt tarkentavan sanan siihen itse, sillä en uskonut, että ne tehoaisivat sellaisia hyökkäyksiä vastaan, jotka loukkasivat lähinnä kissan kunniaa. Osasin joskus olla ärsyttävän pikkutarkka tällaisissa asioissa, jopa omasta mielestänikin.
Tein monta toistoa mestarini ohjeistuksella. Minun piti nousta tasapainottelemaan takajalkojeni varaan ja puskea kuviteltu vihollinen kauemmaksi itsestäni vapaaksi jääneillä etukäpälilläni. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Meinasin vähän väliä kaatua joko eteen tai taakse, kun huojuin holtittomasti omituisessa pystyasennossa samalla, kun yritin toteuttaa saamaani tehtävänantoa.
Lopulta siirryimme vähän helpompiin liikkeisiin, joissa minun ei tarvinnut keskittyä pitämään tasapainoa yllä samanaikaisesti. Minun piti oikestaan vain huitoa toisella käpälälläni ilmaa siitä kohtaa, missä kuvittelin näkymättömän vastustajani kuonon olevan.
”Edistyit tänään paljon. Hienoa työtä, Omenatassu”, Mesitähti kehui minua harjoitusten lopuksi. Hänen kasvoillaan oli tyytyväinen ilme, joka valoi minuun lisää itsevarmuutta omasta osaamisestani. Nämä olivat olleet vasta ensimmäiset taisteluharjoitukseni koskaan, ja olin jo Mesitähden mielestä hurjan hyvä tässä!
Leveä hymy pysyi kasvoillani koko matkan takaisin leiriin, enkä lakannut hymyilemästä vielä sinne päästyämme. Miten malttaisin odottaa seuraavia harjoituksia?
Mesitähti oli antanut minulle loppupäivän vapaata, mistä olin hieman harmissani. Olisin kovasti kaivannut jotain tekemistä leirissä toimettomana kököttämisen sijaan. Viimeiset pari päivää en ollut muuta tehnytkään kuin ollut leirissä ja tehnyt läheisempää tuttavuutta leirin eri pesiin ja niiden kissoihin. Sammalia tuntui puskevan ulos jo korvista, enkä halunnut kuulla koko kasvia mainittavan nimeltä lähelläni vähään aikaan.
Olin makoilemassa oppilaiden pesän edustalla, kun yhtäkkiä inhottava varjo ilmestyi peittämään aurinkoni. Siristelin vähäsen silmiäni ja siirsin katseeni Kirpputassuun, jonka tumma siluetti piirtyi valokehää vasten terävänä. Kohotin kulmiani hieman kysyvästi – kollilla oli parempi olla jokin hyvä syy häiritä minua kesken ilta-auringonottoni.
Yllätyksekseni Kirpputassu pudotti jotakin eteeni. Katsoin sitä hämilläni, ja tunnistin sen lopulta päästäiseksi. Se oli ihanan pulska ja mehevän näköinen, ja vaikka en yleensä mieltänyt riistaa millään tapaa herkulliseksi, tuo päästäinen sai kuitenkin veden herahtamaan kielelleni.
Kätkin innostukseni ja käänsin sitten mietteliäänä silmäni taas Kirpputassuun, joka varoi visusti katsomasta minua vahingossakaan silmiin. Se tuntui hieman hassulta. Olin tottunut siihen, että pidin katsekontaktia kissojen kanssa, kun puhuin heille.
”Mistä tässä on kyse?” kysyin Kirpputassulta aikomaani tylymmällä äänellä. Suhtauduin hänen tuomiseensa hieman varauksella, vaikka sille tuskin oli mitään syytä. Minun oli kuitenkin saatava tietää, miksi hän teki niin. Ei kai kukaan tehnyt toiselle jotain mukavaa ihan vain hyvää hyvyyttään? Sellainen jalo käytös oli pelkkää satua. Nykyään kivoja asioita toisille tehtiin vain silloin, jos siitä itse hyötyi jotenkin.
”M-minä saalistin sen itse. Olen sen sinulle velkaa siitä, kun annoit minulle sen päästäisen silloin”, Kirpputassu maukui hiljaisella äänellä. Hän vilkaisi minua vaivihkaa ruskeilla silmillään. En osannut tulkita niiden katsetta, mutta näin niistä, että hänen aikomuksensa olivat aidot.
”Ei se mitään ollut”, tuhahdin vähättelevästi ja huiskautin tuuheaa häntääni. Katsoin hetken jalkojeni juuressa lojuvaa päästäistä, jonka jälkeen sanoin vaimealla äänellä: ”Kiitos kuitenkin.” Huomaamattani aloin hymyillä. Ensi kertaa näin myös Kirpputassun hymyilevän, ja se oli maailman ihanin hymy.
Seuraavan kuluneen puolen kuun aikana olin ehtinyt käymään monet kerrat harjoituksissa mestarini kanssa. Harjoitukset olivat muuttuneet vaikeammiksi vähän kerrallaan, mutta ne antoivat minulle riittävästi vastusta.
Monena iltana olin palannut leiriin lihakset niin kipeinä, etten ollut pystynyt tekemään koko loppupäivänä mitään muuta kuin makaamaan aloillani ja lämmittelemään niitä auringon viimeisissä säteissä. Minua oli särkenyt jopa sellaisista paikoista, joiden olemassaolosta en ollut ollut aiemmin tietoinen.
Minusta ja Kirpputassusta oli tullut kaverit tuona aikana. Olin alkanut viettää yhä enemmän ja enemmän vapaa-aikaani hänen kanssaan, eikä se ollutkaan niin kamalaa, kuin olin sen kuvitellut olevan. Aluksi kollin änkytys ja sekaisin menevät sanat olivat ärsyttäneet minua, mutta olin lopulta tottunut niihin ja omaksunut ne osaksi häntä.
Tassuttelin Mesitähden ja muutaman muun kissan perässä piikkihernetunnelin läpi leiriaukiolle. Tänään harjoitusten päätteeksi mestari oli päättänyt ottaa minut mukaansa rajapartioon, jossa hän oli opettanut, miten rajat kuului merkata oikeaoppisesti. Jo tässä vaiheessa tiesin, ettei rajojen merkkaaminen ollut lempipuuhaani.
”Pidämme huomenna uintiharjoitukset”, Mesitähti kääntyi sanomaan minulle, kun partion muut kissat olivat erkaantuneet omille teilleen. ”Lähdemme vasta aurinkohuipun aikaan. Älä kuitenkaan jätä heräämistä viime tinkaan, vaikka aikaa onkin nyt enemmän”, hän muistutti vielä lempeästi, ennen kuin lähti tervehtimään Aurinkokajoa, joka istuskeli odottamassa häntä Litteäkiven luona.
Tajusin samassa etsineeni katseellani jotakin. Kun huomasin Kirpputassun oppilaiden pesän edustalla, tunsin rauhoittuvani. Sipsuttelin hänen luokseen mielissäni, ja musta kollioppilas nosti ruskeat silmänsä maasta minuun. Hän ei enää vältellyt katsettani yhtä paljon kuin ennen.
”Arvaa mitä, minä pääsin tänään mukaan partioon!” hihkaisin heti, kun pääsin hänen kohdalleen. ”Sitä ennen meillä oli kiipeilyharjoitukset, mutta ne eivät menneet niin hyvin, kuin olisin halunnut.” Kävin istumaan oppilastoveriani vastapäätä.
”Kyllä sinä varmasti vielä opit”, Kirpputassu sanoi kannustavasti. Hän hymyili minulle, ja minä hymyilin hänelle takaisin. Hänen seurassaan minulla oli aina jotenkin turvallinen olo, eikä minun tehnyt mieli pyöritellä silmiäni hänen seurassaan samalla tavalla kuin kaikille muille.
”Lauhalaukka sanoi minulle, että minut nimitetään pian soturiksi. Hänen mukaansa olen jo valmis siihen”, Kirpputassu kertoi. Räpyttelin silmiäni hieman hämilläni. Muistin taas, että Kirpputassu oli minua vanhempi oppilas ja paljon pidemmällä koulutuksessaan. Silti se tuntui minusta jotenkin epäreilulta. Minäkin halusin päästä soturiksi niin kuin Kirpputassukin. Jos hän lähtisi, ketä minulle jäisi oppilaiden pesälle? Vadelmatassun kanssa juttelimme aina välillä, mutta hän oli minusta lähinnä vain ärsyttävä, enkä halunnut tutustua muihin oppilaisiin, jotka olivat minua nuorempia tai vanhempia. En halunnut saada uusia ystäviä Kirpputassun lisäksi. Muut vain arvostelivat minua, tiesin sen.
”Sehän on hienoa”, sanoin hieman teennäisesti ja nousin seisomaan. Kirpputassu katsoi minuun otsaansa rypistäen.
”Mihin sinä olet menossa?”
”Muistin juuri, että minulla on aikainen herätys aamulla, joten on varmaan parempi, että menen nukkumaan nyt hyvissä ajoin”, sepitin nopeasti ja kiersin hänen ohitseen pesän suulle. ”Jutellaan huomenna. Öitä!”
En jäänyt odottamaan vastausta, vaan livahdin edeltä sisälle pesään, jossa oli niin hämärää, että jouduin pinnistelemään nähdäkseni eteeni. Hiivin vaivihkaa omalle paikalleni, mutta en käynyt makaamaan. Jäin istumaan sammalille ja tuijottamaan vaitonaisena pesän lehdillä ja sammalilla paikattua kattoa omiin ajatuksiini vaipuneena. En tahtonut, että Kirpputassu nimitettäisiin soturiksi ennen minua.
Seuraavana aamuna nukuin kuin nukuinkin myöhään, vaikka Mesitähti olikin minua asiasta varoitellut. Hoidin turkkini nopeasti kuntoon, mutta käytin enemmän aikaa häntäni siistimiseen.
Kun viimein astuin ulos aukiolle, näin Mesitähden istuvan odottamassa minua jo uloskäynnin lähellä. Tassuttelin suorinta tietä hänen luokseen, eikä kolli onnekseni huomauttanut minua siitä, että olin jättänyt kaiken taas viime tippaan.
Kuljin mestarini perässä metsässä. Tänään oli pilvistä, eikä läheskään yhtä lämmin kuin parina aikaisempana päivänä. Viiksiäni kutitti, mistä tiesin, että myöhemmin luultavasti sataisi. No, sillä tuskin oli mitään väliä, kun joutuisin joka tapauksessa kastelemaan itseni tänään.
Jossain vaiheessa korviini alkoi kantautua tuttua liplatusta. Muistot puolen kuun takaa palautuivat välähdyksinä mieleeni. Vadelmatassu rannalla, ympärillä kieppuva vesi, epäselvä hahmo… Tapahtunut ei oikeastaan enää edes vaivannut minua, enkä kokenut pelkääväni vettä sen erityisemmin. Se oli ollut onnettomuus. Niitä sattui kaikille. Ihan hyvin olisin voinut päiviä aiemmin pudota alas puusta ja loukata jalkani, ellei Mesitähti olisi ehättänyt pelastamaan minua siitäkin pinteestä. Mesitähti oli pelastanut minut yllättävän monta kertaa näinkin lyhyen ajan sisällä. Hän jos kuka ansaitsi kunnioitukseni, vaikka ei se sitä tarkoittanut, että olisin suostunut tekemään ihan mitä tahansa hänen puolestaan kiitollisuudenvelassa.
Kun saavuin rantaan, tunsin sydämeni alkavan pamppailla rinnassani kiivaammin. En tiennyt, johtuiko se innostuksesta vai jossain alitajuntani syvimmässä sopukassa kytevästä epävarmuudesta, joka oli jäänyt sinne piileskelemään jokeen putoamisen jälkeen. Ravistin hieman päätäni ajaakseni epämukavan tunteen pois. Ei minulla ollut mitään hätää. Mesitähti pelastaisi minut kyllä, jos meinaisin hukkua.
//Mesi?
//1198 sanaa
