Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Eilinen oli varmastikin ollut tähänastisen elämäni yksi omituisimmista päivistä. Olin maleksinut ympäriinsä paremmasta tietämättä, kun yhtäkkiä tajusin tulleeni keskelle ei mitään eli toisin sanoen jonkinlaiselle nummelle. En ollut ehtinyt ihmetellä kovinkaan pitkään yksinäni, sillä varsin pian joukko vieraita kissoja ilmestyi kuin tyhjästä tielleni. Aluksi olin suhtautunut heihin hieman varauksellisesti, mutta kun tuli ilmi, etteivät he tahtoneet minusta mitään, uskalsin jopa rentoutua ja avata näille vähän taustaani. Aivan huomaamattani tajusin lupautuneeni lähtemään noiden muukalaisten matkaan, he olivat tehneet minulle kiinnostavan tarjouksen, josta en ollut voinut kieltäytyä.
Ja nyt minä sitten olin täällä. Eloklaanissa, kuten paikalliset sitä nimittivät. Paikka oli täynnä eri-ikäisiä ja -kokoisia kissoja, jotka elivät jonkinlaisessa järjestäytyneessä villikissayhteiskunnassa. Jos vanhempani ja sisarukseni olisivat saaneet kuulla, että olin karannut kaksijalkojeni luota, elänyt erakkona muutaman kuun ja sen jälkeen liittynyt jonkinlaiseen kulttiin, he olisivat varmaankin pökertyneet järkytyksestä. Niin minäkin olisin varmaan tehnyt, ellen sattunut olemaan niin kamalan utelias.
Kissoja meni ja tuli sisälle pensaikkoon, johon minulle oli eilen illalla sijattu peti. Minua oli perehdytetty sen verran, että tiesin samassa pesässä kanssani nukkuvien kissojen olevan oppilaita, -tassuja. Minäkin olin oppilas. Omenatassu. Se oli yksi osa niitä outouksia, joita en voinut vain sisäistää: miksi heidän nimiensä piti olla niin pitkiä? Kaksijalat olivat kutsuneet minua Ompuksi, entiset erakkotuttavani olivat kutsuneet minua Ompuksi – mikä siinä oli niin vaikeaa näille kissoille, että nimestäni piti tehdä sellainen kamala sanahirviö?
”Omenatassu.” Ääni havahdutti minut ajatuksistani. Nostin katseeni valkeaan kollikissaan, joka oli työntynyt sisälle pusikkoon. Tiesin hänen kutsuneen minua, mutta nimi kuulosti silti oudolta korvaani.
”Niin?” kysyin ja nousin istumaan. Tunnistin tämän kissan. Hän oli sanonut eilen nimekseen Mesitähti – mikä outo nimi – ja oli ilmeisesti myös minun ”mestarini”, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan. Tämä Mesitähti taisi olla tämän pikkuyhteisön pomo. Hänen oli tarvinnut eilen vain korottaa vähän ääntään ja kaikki kissat olivat vyöryneet pensaiden alta ja ties mistä ryteiköistä kuulolle.
”Lähdemme kiertämään rajoja, kuten eilen lupasin”, Mesitähti vastasi.
”Nytkö?” En edes yrittänyt peitellä äänessäni olevaa epäuskoa. ”Hädin tuskin aurinkokaan on noussut!”
”Itse asiassa aurinko on jo ylittänyt huippukohtansa. Ajattelin antaa sinun nukkua vähän pitempään, koska eilinen oli sinulle varmasti rankka päivä.”
Rehellisesti sanottuna minulla ei ollut aavistustakaan, mitä hän tarkoitti höpistessään auringon huippukohdan ylittämisestä, mutta nyökyttelin päätäni ihan kuin olisin ymmärtänyt asian ja päästäkseni etenemään tilanteesta johonkin suuntaan. Halusin saada tietää, millaista elämä villinä oikeasti oli, ja tämä kissa osasi varmasti opastaa minut syvemmälle heidän saloihinsa.
Seurasin Mesitähteä ulos pensaikosta. Ulkona oli yllättävän lämmin, itse asiassa vielä paljon lämpimäpi kuin pensaan alla, jossa olin nukkunut. Siellä ei ollut ollut mitenkään erityisen prameat eristykset verrattuna kaksijalkojeni kodin seiniin, jotka olivat pitäneet kylmän loitolla jopa kylminä pakkaspäivinäkin. Kaikki oli täällä jotenkin niin… alkeellista. En tajunnut, miten näin moni kissa selviytyi luonnon armoilla vaivaisten risusta kyhättyjen suojien ja ällöttävien hiiren raatojen avulla.
Tunneli johti ulos ”leiristä”, metsään. Olin jo eilen ihmetellyt puiden paljoutta ja päätähuimaava korkeutta ja jopa nähnyt joidenkin kissojen kiipeilevän niissä. Kaksijalkojeni takapihalla oli ollut vain yksi vaivainen omenapuu, joka ei olisi yltänyt missään suhteessa näiden jättiläisten tasolle.
”Oletko kuullut ennen klaaneista?” Mesitähden kysymys havahdutti minut. Pudistin päätäni.
”En.”
”No, täällä niitä on kaksi: Eloklaani ja Kuolonklaani. Kuolonklaani on meidän rajanaapurimme, ja on erityisen tärkeää, ettei kukaan mene sen alueelle luvatta, jotta vältymme turhilta yhteenotoilta.” Pidin tämän kissan tavasta puhua. Hänen äänensä oli rauhallinen ja hieman matala mutta kuitenkin pehmeä.
”Kuinka usein te tappelette ruuasta? Tai huvin vuoksi?” kysyin pitäen sitä ikään kuin itsestäänselvyytenä, että luonnonkasvatit joutuivat tekemään verisiä tekoja säilyäkseen hengissä, ja osittain myös pitääkseen itsensä järjissä viihdyttäytymällä vihollisten teurastamisella vapaa-aikanaan.
Voisin vaikka vannoa, että näin Mesitähden ilmeessä huvittuneisuutta. ”Emme me tappele ruuasta – ainakaan yleensä – emmekä myöskään huvin vuoksi. Verenvuodatus on täysin tarpeetonta, mikäli asioista pystytään sopimaan puhumalla.”
”Ai. Okei.” Kieltämättä olin aavistuksen pettynyt. Nämä villit olivat aivan erilaisia kuin miksi olin heidät kuvitellut. Mutta ehkä se ei ollut huono asia, saisin ainakin nukkua yöni rauhassa luottaen siihen, ettei kukaan yrittäisi murhata minua.
Kiersimme Mesitähden johdolla näitä niin sanottuja rajoja, jotka määrittelivät ilmeisesti sen, mikä oli Eloklaanin aluetta ja mikä taas ei kuulunut siihen. Rajat oli merkitty hajumerkein, joita ei ollut vaikea erottaa. Eloklaanin ominaishaju oli vahva ja se pisti nenääni aggressiivisesti.
Olin jo ehtinyt luulla, ettei sitä väkevämpää hajua ollutkaan, kun saavuimme erääseen kohtaan, jossa Eloklaanin tuoksuihin sekottui nyt toinen osapuoli. Tämä toinen haju oli suorastaan tyrmäävä, ja oli hyvin lähellä, että pyörtyisin.
”Mikä tuo löyhkä on?” huudahdin nenääni nyrpistäen.
”Kuolonklaani.”
”Miksi sen täytyy haista noin pahalta?”
Mesitähteä huvitti taas. Minä en nähnyt tilanteesta mitään huvittavaa. Nenäparkani ei kestäisi tätä lemua kovin pitkään. Onneksi Mesitähti ei ollut mikään julmuri, vaan hän lähti viemään meitä eteenpäin rajaa pitkin, ja Kuolonklaanin haju jäi taaksemme.
Lopulta olimme käyneet läpi koko reviirin rajat. Matkan aikana Mesitähti oli kertonut minulle enemmän klaanista ja sen tavoista. Minua kiehtoi erityisesti se, että kissat pystyivät ylenemään täällä korkeammille tasoille. Kuusi kuuta täyttäneistä pennuista tuli oppilaita, ja soturikoulutuksensa loppuun käyneet oppilaat saivat jossain vaiheessa soturinimensä ja liittyivät sotureiden joukkoon. Mestarit olivat soturikoulutuksen läpäisseitä kissoja, jotka kouluttivat oppilaista uusia sotureita. Mesitähti oli minun mestarini ja ilmeisesti myös jonkin sortin klaanipäällikkö. Sotureilla oli mahdollisuus yletä myös päälliköksi, mutta minulta oli mennyt ohi sen jutun kaava, kun olin keskittynyt katselemaan ohitse lepattavaa perhosta.
Saavuimme takaisin tuttuun sekametsään, jossa tiesin leirin sijaitsevan. Ohitimme matkalla leiriin muutaman kissan, jotka tervehtivät meitä kohteliaasti. Olin vain nyökäyttänyt päätäni pienesti takaisin, sillä ajatukseni olivat olleet jossain ihan muualla. Meillä oli vierähtänyt kokonainen päivä rajojen tarkistamiseen, ja olin ihan rättiväsynyt ja vatsani huusi ruokaa. Normaalisti tähän aikaan mennessä olisin syönyt jo kaksi kertaa kaksijalkojeni luona, nyt enää pelkkä ajatuskin ruuasta riitti saamaan veden herahtamaan kielelle.
”Missä täällä saa ruokaa?” kysyin tullessamme pääaukiolle. Mesitähti osoitti hännällään eläinten raadoista koottua kasaa kohti ja minua alkoi etoa.
”Tänne me keräämme kaiken ruoan, jonka onnistumme pyytämään”, kolli selitti samalla kun asteli lähemmäksi ruumiskasaa. Seurasin hänen perässään vähän epäröiden. Olin kyllä syönyt ennenkin riistaa, mutta yleensä olin tappanut ja syönyt sen niin nopeasti, etten ollut ehtinyt tarkastelemaan sitä kunnolla. Nyt näin selvästi auki ammottavat pikkuiset silmät, joiden katse oli iäksi jäänyt kummittelemaan siihen hetkeen, jona niiden henki oli äkkiarvaamatta riistetty.
”Teillä ei sattuisi olemaan mitään muuta tarjolla, eihän?” kysyin oikeastaan aavistaen jo vastauksen.
”Ei, ikävä kyllä. Mutta uskon, että pidät kyllä tästä, kunhan vain maistat sitä ensin”, Mesitähti sanoi kannustavasti. Nyökkäsin ja loin hänen takanaan oleviin pikkueläimiin epäluuloisen silmäyksen. ”Jatkamme huomenna, joten voit nyt mennä lepäämään ja syödä vatsasi kylläiseksi.”
Katsoin Mesitähden jälkeen vielä silloinkin, kun hän oli jo kadonnut yhteen pensaaseen, jonka alta kuului iloinen kimeiden äänien kuoro. Pentuja, ajattelin itsekseni ja käännyin sitten uudestaan riistakasan puoleen. Valikoin nopeasti yhden sen päällä keikkuvista eläimistä, enkä jäänyt katsomaan sen tarkemmin, mikä se oli, vaan aloin syömään sitä samalla silmänräpäyksellä, kun sain sen otteeseeni. Sain osakseni oudoksuvia katseita ohitseni kulkevilta kissoilta, mutta en välittänyt.
Viimein olin valmis nukkumaan ja siirryin siihen pesään, jossa olin viettänyt viime yöni. Tosin matka sinne ei sujunut aivan mutkattomasti, sillä ehdin käydä pari kertaa väärässä pesässä, ennen kuin löysin oikean paikan. Ja ihan kuin se ei olisi vielä riittänyt, jouduin kaiken lisäksi arpomaan, mikä kuudesta nukkumapaikasta oli minun. Pesässä oli ollut muutama muu kissa sillä hetkellä, ja yksi heistä oli ystävällisesti neuvonut minut omalle paikalleni.
Unen saaminen ei ollut minulle mikään ongelma, sillä olin jo valmiiksi erittäin väsynyt. Mielessäni pyöri paljon asioita, mutta yksikään niistä ei ottanut itselleen järkevää muotoa. Toivoin Mesitähden opettavan minulle huomenna, missä mikäkin pesä sijaitsi, jotta välttyisin kokemasta tällaista nöyryytystä uudestaan.
//Mesi? Joku?
//1207 sanaa
