Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Nuuhkin maata keskittyneesti ja yritin löytää tuoreen jäniksen hajun. Mesitähti kulki vierelläni ja seurasi työskentelyäni tyytyväisenä. Lopulta minua alkoi turhauttaa, kun en pystynytkään haistamaan mitään muuta nurmikon ja kostean mullan lisäksi.
”Ei täällä mitään jäniksiä ole!” puuskahdin mestarilleni ja katselin häntä nyrpeänä.
”Nummella tuuli voi olla hyvä liittolainen sinulle. Kokeile nuuhkaista ilmaa, hajujälki kulkeutuu täällä yleensä pitkänkin matkan päähän ja lisää mahdollisuuksia löytää jotakin”, Mesitähti neuvoi kärsivällisesti. ”Osaat jo hyvin paikantaa eri tuoksuja maasta, ja uskon, että onnistut tässäkin, kunhan vain harjoittelet.”
Tukahdutin huokauksen ja nostin kuonoani ylemmäs tuulta vasten. Yritin erotella sen mukana kulkeutuvia hajuja toisistaan, mutta hyvin nopeasti kyllästyin ponnistelemaan ja käännyin katsomaan vierelläni seisovaa valkeaa kollia silmät siristettyinä.
”Ei onnistu. Se on mahdotonta.”
Mesitähti katsoi minua myötätuntoisesti. ”Älä ole liian ankara itsellesi. Olen varma, että onnistut kyllä”, hän sanoi kannustavasti. Pyörittelin silmiäni. Minua alkoi vähitellen ärsyttää päällikön asenne – eikö hän tajunnut, että jos oli luonnostaan surkea jossain, ei voinut koskaan tulla paremmaksi siinä? Silloin oli vain hyväksyttävä kohtalonsa ja keksittävä jokin muu tapa loistaa. Esimerkiksi minä korvasin kaikki puutteeni kauneudellani. Tämä villikissa ei kuitenkaan tuntunut sitä tajuavan, mikä turhautti minua.
”Yritä ensin muistella, miltä jänis haisee”, Mesitähti jatkoi. ”Kun saat siitä kiinni, tunnistat seuraavalla kerralla hajun heti sen haistaessasi.”
Meinasin taas pyöritellä silmiäni, mutta sitten tajusin, että tulisimme viettämään nummilla vielä ikuisuuksia, jos en olisi yhteistyöhaluinen. Kaiken lisäksi Mesitähti saattaisi alkaa katua päätöstään ottaa minut klaaniin, enkä minä halunnut ruveta taas kiertolaiseksi.
Niiskaisin nenääni, kohensin asentoani ja nostin kuononi jälleen tuulta vasten. Annoin hajujen valua sieraimiini. Puristin silmäni kiinni ja keskityin parhaan osaamiseni mukaan etsimään jäniksen tuttua tuoksua nenääni tulvahtaneen hajujen kirjon seasta. Yksi hajuista tuoksui minusta etäisesti hieman tutulta, ja siitä alkoi vähitellen muodostua mieleeni epäselvä mutta kuitenkin ihan tunnistettavissa oleva mielikuva.
”Minä löysin sen! Löysin jäniksen!” hihkaisin riemuissani ja avasin silmäni. Näin Mesitähden ilmeessä ylpeyttä.
”Hyvä. Muistatko, mitä sinun seuraavaksi piti tehdä?”
Muistelin pikku hetken kollin antamaa ohjeistusta. ”Minun pitää seurata sitä”, vastasin, mutta rypistin heti sen jälkeen otsaani samalla kun aloin miettiä yhtä asiaa. ”Täytyykö minun myös tappaa se?”
”Tällä kertaa riittää, että onnistut seuraamaan sitä mahdollisimman pitkälle”, Mesitähti naukaisi. Nyökkäsin pienesti. Ei voinut olla kovin vaikeaa seurata yhtä eläintä, nyt kun olin onnistunut löytämään sen jättämän hajujäljen.
Lähdin tassuttelemaan hajun perässä kuono koholla ja korvat ja silmät valmiina reagoimaan pienimpäänkin liikkeeseen missä tahansa lähistöllä. Tunsin outoa vapauden tunnetta, kun ensimmäistä kertaa koskaan käytin synnynnäisiä vaistojani tehdessäni jotakin. Ihan kuin sisälläni pitkän aikaa tukahdutettuna ollut himmeä liekki olisi saanut jostain voimaa roihahtaa valtaisaksi tulipaloksi. Pidin siitä tunteesta, se sai minut tuntemaan oloni entistä itsevarmemmaksi ja pystyväisemmäksi.
Samalla kun kävelin eteenpäin, huomasin jäniksestä tulevan hajun voimistuvan. Se kutkutteli nenässäni, sai lihakseni jännittymään kuin tulevaa saalistusta varten. Ja minä halusin vastata siihen kutsuun, juosta jäniksen kiinni ja upottaa kynteni sen paksun karvan alla piilottelevaan lihaan.
Pysähdyin nähdessäni edessäpäin ruskean hahmon. Se ei ollut paljon minua pienempi, mutta olin varma, ettei se ollut mikään kissa, vaan jäljittämäni jänis. Mesitähti tuli vierelleni tyytyväisen oloisena, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, ampaisin jänistä kohti. Jalkani liikkuivat kuin itsestään, ei ollut vaadittu paljoa, että olin antautunut viettieni vietäväksi. Sitä paitsi, ajattelin Mesitähden olevan ylpeä minusta, kun kiikuttaisin vielä lämpimän ruhon hänen jalkoihinsa. Sen jälkeen päälliköllä ei kävisi varmasti enää mielessäkään potkia minua ulos klaanista, paikkani heidän joukossaan olisi taattu loppuelämäkseni.
”Omenatassu! Pysähdy!” Sivuutin mestarini käskyt ja lietsoin itseni yhä hurjempaan vauhtiin. Jänis oli jo aikaa sitten huomannut minut eikä sekään säästellyt vauhdissa yrittäessään karkuun.
Jossain kohtaa minulle tuli kumma olo. Jokin oli vialla. Jäin jäniksestä koko ajan jälkeen, mutta en enää välittänyt siitä. Idea saaliin kiinnisaamisesta oli menettänyt jo hohtonsa. Sen sijaan minua kummastutti nyt jokin ihan muu.
Nuuhkin ilmaa kulmat kurtussa, ja samassa tajusin, etten ollut enää Eloklaanin reviirin puolella. Ympärilläni leijaileva vieraiden kissojen lemu ei kuulunut omalle klaanilleni. Olin Kuolonklaanin alueella!
//Mesi?
//624 sanaa
