Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Mesitähti oli kahlannut edeltä jokeen. Hän kehotti minua tulemaan veteen vasta sitten, kun koin varmasti olevani valmis siihen. En ollut varma, oliko kolli huomannut epäröintini vai oliko kyseessä paremminkin ihan yleinen neuvo, jonka hän voisi yhtä hyvin sanoa kenelle tahansa muulle tässä tilanteessa. Joka tapauksessa ei kuulunut minun tyyliini jänistää näissä tapauksissa. Halusin osoittaa olevani jo kyllin kypsä kohtaamaan omat epävarmuuteni ja pelkoni.
Niinpä nostin häntäni määrätietoisesti ylös ja astelin mestarini perässä veteen. Kylmä vesi nieli minua vähitellen sisäänsä. Se tuntui paineena jalkojeni ympärilläni, muutti lihakseni kankeiksi ja voimattomiksi. Edellisellä kerralla en ollut osannut hahmottaa vettä ympärilläni kunnolla. Se oli ollut vain kylmä utu, johon olin uponnut äkkiarvaamatta ja melkein tukehtunut. Nyt minä näin sen selvästi, näin, miten se pyörteili pienimmänkin liikkeeni mukaan, väreili ja nostatti pieniä aaltoja, jotka vyöryivät minua päin, kunnes sitten rikkoutuivat osuessaan jalkaani. Ihan kuin se olisi leikkinyt kanssani.
Yhtäkkiä unohdin täysin, miksi olin edes pelännyt vettä. Ei se ollutkaan niin kamalaa, kuin muistelin sen olevan. Innostunut hymy piirtyi kasvoilleni, kun käännyin katsomaan mestariini, joka näytti tyytyväiseltä siihen, etten ollut alkanut panikoida tai tehdä mitään muuta typerää, kun otin ensimmäistä kertaa kunnollista ensikosketusta veden kanssa.
”Hyvin menee”, Mesitähti sanoi kannustavasti. Huomasin, että hänen niskavillansa olivat nousseet vähän ylös. Mietin, mahtoiko päällikkö pelätä vähän vettä sen edellisen kerran takia vai oliko hänellä vain kylmä.
”Tämä on kivaa”, tunnustin ja otin taas askeleen eteenpäin. Silloin Mesitähti puuttui asiaan.
”Älä mene liian syvälle, jossa virtaus saattaa napata sinut mukaansa. Kulje aina rantaa kohti ja pysyttele matalassa vedessä, jotta jalkasi ylettyvät varmasti kunnolla pohjaan.”
Katsahdin häneen hieman näreissäni. Minä olin tullut tänne oppimaan uimista, en kuuntelemaan sitä, miten mestarini alkaisi pitää minulle saarnaa asioista, jotka minun pitäisi muistaa. Ei se nyt niin kauhean vaikeaa voinut olla. Potkia vauhtia jaloilla ja pitää pää pinnalla ja niin edelleen. Ja sitä paitsi, viime kerralla Mesitähti oli syöksynyt suoraan keskelle jokea, kun hän oli tullut pelastamaan minua. Miten minä voisin koskaan pelastaa ketään, jos en saisi mennä matalikkoa syvempään veteen?
Mesitähti tuntui lukevan ajatukseni. ”Se on oman turvallisuutesi tähden. On tärkeää, että olet totutellut ensin kunnolla veteen, ennen kuin etenemme pidemmälle. Vesi on sinulle vielä täysin uusi ympäristö, jossa voi helposti joutua paniikkiin, jos esimerkiksi sattuu nielaisemaan paljon vettä tai menettää rytmin liikkeistään.”
Olin aikeissa vastata hänelle jotakin näpsäkkää, mutta juuri sillä hetkellä tunsin ensimmäisen vesipisaran tipahtavan kuonolleni. Ensin niitä tuli vain satunnaisesti, mutta sitten tihkusade muuttui rajuksi sadekuuroksi, joka kasteli meidät kokonaan. Minua inhotti olla märkä, vaikka tiedostin olevani joessa, jossa siltä ei voinut välttyä. Tällä kertaa olin kylläkin halunnut kastua ihan tietoisesti kahlatessani jokeen Mesitähden mukana, enkä nimenomaan pitänyt siitä, että jokin typerä sadekuuro saattoi tuosta vain ihan yllättäen alkaa ja pilata päiväni – sekä huolella laittamani turkin.
Oleilimme vedessä vielä jonkin aikaa, kunnes Mesitähti päätti, että oli sopiva hetki lähteä takaisin leiriin. Kun astuin pois vedestä, käveleminen tuntui yhtäkkiä kamalan vaikealta. Jokainen askel oli kuin painava kivi, joka tömähti maahan. Vesi oli kannatellut painoani joessa eri tavalla kuin ollessani maalla. Sen lisäksi turkkini oli ihan hirveän näköinen, siitä tippui vettä ja se oli liimautunut nahkaani vasten rumasti.
Onneksi sadekuuro oli sentään loppunut, kun aloitimme kotimatkan. Kaikkialla oli inhottavan märkää ja kosteaa, ja taivasta peittivät yhä paksut, harmaat pilvet. Toivoin turkkini ehtivän kuivua kävelemisen aikana sen verran, ettei minun tarvitsisi leirissä kuivatella ulkona kovin kauaa, ennen kuin voisin käpertyä omalle paikalleni oppilaiden pesässä.
Kun ajattelin leiriä ja oppilaiden pesää, mieleeni nousi kuva Kirpputassusta sekä hänen ihanasta hymystään. Sen ajatteleminen sulatti sydämeni joka kerta ja sai vatsassani tuntumaan siltä, kuin siellä olisi lepatellut perhosparvi.
Vilkaisin Mesitähteä, joka kulki edellä. Hänellä oli kumppani, joten hänenkin oli täytynyt joskus olla ihastunut. En ollut vielä aivan varma omista tunteistani Kirpputassua kohtaan, mutta halusin kuulla Mesitähden tarinan hänen omien kokemustensa pohjalta. Olihan kolli ehtinyt tallata maan päällä paljon pidempään kuin minä, ja siksi hän varmasti tiesi myös paljon enemmän asioista.
”Mesitähti, millainen oli sinun ensirakkautesi?” kysyin mestariltani ikään kuin ohimennen. Kollin korvat värähtivät suuntaani ja hän pysytteli hetken hiljaa. Arvelin hänen muistelevan joitain tosi herkkiä ja henkilökohtaisia tapahtumia menneisyydestään.
//Mesi?
//661 sanaa
