Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Katsellessani Karpalotassuksi esiteltyä kollioppilasta, en voinut olla ajattelematta sitä, miten paljon hän muistutti ulkonäöltään mestariani Mesitähteä. Olin kyllä kuullut, että päälliköllä oli pentuja, mutta en ollut ihan varma, olisiko Karpalotassu voinut olla yksi niistä.
Epäilykseni vain vahvistuivat, kun yllättäen Mesitähti hölkkäsi meidät kiinni liikkuessamme verkkaiseen tahtiin leirin uloskäyntiä kohti. Ehdin jo toivoa, että päällikkö oli tullut noutamaan minua, mutta se ajatus romuttui rysäyksellä:
”Menoni peruuntuivatkin äkillisesti, joten ajattelin, että voisin tulla Lauhalaukan sijasta valvomaan uimaharjoituksianne.” Mahtavaa. Joutuisin siis joka tapauksessa menemään veteen jonkun keltanokan kanssa. Ei minulla mitään henkilökohtaista Karpalotassua vastaan ollut, mutta mieluummin olisin harjoitellut kahdestaan mestarini kanssa kuin isolla lössillä, josta puolet sitä paitsi oli täysin uimataidottomia.
Samalla tunsin pientä ylpeyttä taidoistani. Kaikki eivät osanneet uida läheskään yhtä hyvin kuin minä. Siitä huolimatta en ollut vielä saanut soturinimeäni. Niin epäreilua. No, jos onnistuisin tämänpäiväisissä uimaharjoituksissa osoittamaan Mesitähdelle arvoni, hän saattaisi alkaa nähdä minut ja taitoni uudessa valossa. Sitten pääsisin muuttamaan Kirpputäplän luoksen sotureiden pesälle, ja asiat olisivat taas niin kuin niiden pitikin.
Kävelin Karpalotassun kanssa mestareiden takana. Hopeaputous veti joukkoa eteenpäin, Mesitähti kulki aivan hänen rinnallaan, mutta antoi hopeanvalkoisen soturin selvästi olla porukan johdossa. Jos Mesitähti olisi halunnut, hän olisi voinut käskeä Hopeaputouksen syrjään ja ottaa itse joukon johtajan paikan, mutta tiesin, ettei mestarini tekisi koskaan sellaista. Hän oli aivan liian jalo ja kiltti. Minä taas olisin varmaan jo ajat sitten, jos siis olisin ollut päällikkö ja samassa tilanteessa kuin hän nyt, ottanut arvoiseni aseman tällaisessa letkajenkassa ja näyttänyt muille, kuka oikein oli pomo.
Joen luokse vievällä polulla lenteli pikkuruisia perhosia. Niillä oli kirjavat, kauniit siivet, joita ne räpyttelivät kiivaasti ehtiäkseen pois altamme. Yksi niistä törmäsi naamalleni, ja minulta pääsi tukahtunut kiljahdus. Karpalotassu vilkaisi suuntaani huvittuneen näköisenä, Mesitähtikin kurkki edeltämme selkänsä yli meitä päin tarkistaakseen, oliko kaikki kunnossa. Minä luimistin korviani ärtyneenä ja huiskin käpälälläni perhosia kauemmaksi. Mitkään typerät pikku itikat eivät saaneet tahrata sivistynyttä imagoani!
”Oletko kunnossa?”
Hätkähdin hieman kuullessani jonkun äänen korvanjuurestani. Minulta meni hetki tajuta, että puhuja oli Karpalotassu. Katsoin häntä syrjäsilmällä, ja nyökkäsin vähän. Oli jo tarpeeksi nöyryyttävää huutaa ääneen koko pienen retkikuntamme kuullen. Mitä tuo halusi minusta? Päästä pilailemaan kustannuksellani?
Karpalotassu vaikutti kuitenkin vilpittömältä. Hänen meripihkasilmänsä tuikkivat uteliaasti, kun hän katsoi minua. Samalla tulin tajunneeksi, että hän oli varmaankin ensimmäinen oppilas, jota pystyin katsomaan suoraan silmiin, ilman, että minun täytyi laskea vähän päätäni. Me olimme kutakuinkin samankokoiset, tosin rakenteeltaan hän oli minua jonkin verran vankempi.
Kävelimme jonkin aikaa hiljaisuudessa. Sitten, kun Hopeaputous ja Mesitähti olivat vähän etäämmällä meistä, päätin kysyä häneltä aiemmin pohtimaani asiaa. ”Oletko sinä Mesitähden poika? Näytätte niin samalta, mutta en ollut ihan varma.”
Oli varmaankin jonkun mielestä outoa, etten tuntenut klaanitovereitani niin hyvin kuin olisi ehkä pitänyt, mutta totta puhuakseni en ollut tutustunut koko Eloklaanissa olemanani aikana juurikaan uusiin kissoihin, ellei sitten laskettu Mesitähteä ja Kirpputäplää. Ehdinkin jo miettiä, voisiko minusta ja Karpalotassusta tullat ehkä ystävät, jos saisimme mahdollisuuden tutustua toisiimme paremmin.
//Karpalo? Mesiki voi jatkaa
//472 sanaa
