Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Olin onnistunut houkuttelemaan Vadelmatassun mukaani leirin ulkopuolelle. Olin erityisen ylpeä itseeni, sillä esitykseni oli ollut niin mahdottoman hyvä, että kolli oli oikeasti niellyt sen. Hyvä minä – nyt en ainakaan joutuisi yksin pulaan, jos ja kun jäisimme kiinni pikkuretkestämme. Ei Mesitähdellä ollut varaa potkia kahta kissaa pihalle, hän tulisi vielä tarvitsemaan meitä – tai ainakin toista meistä.
Vein meitä eteenpäin metsässä, johon puut langettivat varjoja nousevan auringonvalon mukaan. Pysyttelin valppaana ja käytin hyväkseni Mesitähdeltä oppimaani taitoa. Nostin kuononi ylös ja nuuhkaisin ilmaa. Ei mitään. Tästä oli hetki sitten mennyt muutama kissa, mutta koska hajut eivät olleet kovin voimakkaita, he eivät voineet olla lähellä. Meidän oli siis turvallista jatkaa matkaa.
Vadelmatassu kulki vierelläni. Hänen vaaleanruskea turkkinsa oli pörhistynyt innostuksesta, aivan kuin ympärillämme olisi ollut sähköinen varaus. Panin merkille, että hänellä on poikkeuksellisen pinkki nenä, joka pisti silmään tuon ulkonäöstä. Oppilas tuntui aistivan tuijotukseni ja käänsi vaaleanvihreät silmänsä minuun. Hätkähdin hieman, mutta en siirtänyt katsettani pois hänestä. Jäin miettimään jotakin.
”Mistä sinä tulit tänne? Siis Eloklaaniin? Olitko sinäkin kotikisu?” utelin. Vadelmatassu näytti menevän hetkeksi hämilleen, mutta sitten sama iloinen virnistys palasi taas hänen kasvoilleen. Hänellä oli kiva hymy, pakko myöntää.
”Minut löydettiin Eloklaanin alueelta, kun olin nuorempi, ja tuotiin klaaniin. Asuin jonkin aikaa pentutarhassa Aurinkokajon ja tämän pentujen kanssa, kunnes Mesitähti nimitti minut oppilaaksi”, kolli kertoi. Hän vaipui toviksi omiin ajatuksiinsa, mutta palasi nopeasti takaisin nykyhetkeen, kun tajusi minun tuijottavan häntä vieläkin. Pudistin päätäni ja käännyin katsomaan menosuuntaan. Jostain syystä korvannipukoitani oli alkanut kuumottaa, ja vatsassani tuntui lepattelevan parvi perhosia.
”Miten sinä päädyit Eloklaaniin?” Vadelmatassu kysyi vuorostaan. Kaihoisa hymy piirtyi kasvoilleni, kun muistot vanhasta kodistani kaksijalkojen luona palasivat hiipien mieleeni.
”Ennen kuin tulin tänne, minäkin tapasin olla kuin Mesitähti. Vähän niin kuin päällikkö, jos tajuat mitä tarkoitan.” Mutta Vadelmatassu ei tuntunut tajuavan. Hän rypisti otsaansa ihmettelevän näköisenä. Tukahdutin huokauksen ja halun pyöräyttää silmiäni kollille.
”Olin ennen kotikisu. Kaksijalat olivat palvelijoitani, ja he olisivat vaikka loikanneet liikkuvasta hirviöstä minun vuokseni.” Huomasin oppilaan ilmeestä, etteivät vertauskuvani herättäneet hänessä minkäänlaista ahaa-elämystä tai valaistumista muutenkaan. Nämä villit eivät sitten tienneet yhtään mitään yhtään mistään. ”No, joka tapauksessa, kun asuin vielä niiden luona, sain aina kaiken, mitä halusin, eikä minulla koskaan ollut puutetta mistään. Ne jopa pesivät turkkini puolestani!”
”Mitä sitten tapahtui?” Vadelmatassu katsoi minua odottavasti.
Kohautin lapojani. ”Yksinkertaisesti sanottuna minä kyllästyin. Kaipasin vaihtelua siihen paapomiseen ja passaamiseen. Kyllä kai sinä tiedät?”
Jälleen kerran Vadelmatassun ilmeestä näki, ettei hän voinut samaistua kokemiini asioihin. Voi mistä kaikesta nämä metsän siimeksessä asuvat reppanat olivatkaan jääneet paitsi, kun eivät olleet koskaan nähneetkään sivistystä saati sitten kuulleet siitä! Minä taisin olla erityistapaus heidän joukossaan, ja siinä oli taas yksi uusi syy lisää, miksi Mesitähti ei voisi erottaa minua klaanista. Ilman minua he ajautuisivat varmasti ennen pitkää omaan tuhoonsa – oli siis Eloklaanin onni, että minä olin täällä auttamassa heitä.
Veden solina kantautui korviini. Pistin vauhtia askeliini, ja Vadelmatassu teki samoin.
”Olemmeko me menossa joelle?” hän kysyi, enkä ollut varma, olinko kuulevinani hänen äänessään hiukan huolta.
”Kyllä vain”, minä vastasin, enkä antanut pienimmänkään epäilykseni kuulua kollille puhuessani. Hänen olisi voitava luottaa minuun, jotta tämä ei tulisi yhtäkkiä toisiin aatoksiin ja lähtisi takaisin leiriin. ”Älä ole huolissasi. Se on vain vettä. Ja sinähän juot vettä? Eikä se varmaankaan koskaan ole purrut sinua?” Vilkaisin häntä hiukan kiusoittelevasti. Jännitys suli vähitellen pois Vadelmatassun kasvoilta, ja tämä nyökkäsi.
Päästessämme rantaan vedin keuhkoni täyteen ilmaa. Tunsin oloni jostain syystä kovin kotoisaksi veden äärellä, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan, mistä se mahtoi johtua. Kaipa villinä vellova vesimassa oli tehnyt minuun niin ison vaikutuksen, kun olin nähnyt yhden sellaisen ensimmäisen kerran lähdettyäni omille teilleni kaksijalkojeni luota.
”Mitä nyt sitten?” Vadelmatassun ääni kuului korvanjuurestani. Katsahdin häneen leikkisästi, jonka jälkeen suuntasin astinkiville, jotka johtivat joen yli.
Loikkasin ensimmäiselle kivelle vaivattomasti. Vadelmatassu jäi kuitenkin epäröimään rannalle. Päätin osoittaa hänelle, että touhu oli täysin turvallista, joten liikuin vielä pari kiveä edemmäksi. Olin jo melko keskellä jokea.
”Näetkö? Kaikki on hyvin! Mitään pahaa ei voisi koskaan tapahtua, kun minä olen-” En ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun samassa tunsin jalkani lipeävän kiven päältä valmistautuessani siirtymään seuraavalle kivelle. Heti sen perässä seurasi koko loppuruumiini, mutta ennen kuin vajosin tummana pyörteilevään veteen, tunsin leukani kolahtavan kipeästi lohkaretta vasten. Vesi nieli minut ahnaasti sisäänsä, mutta enää siinä vaiheessa en tuntenut mitään, sillä pääni oli muuttunut raskaaksi ja turraksi iskun voimasta.
//Mesi vois nytte vaikka löytää nää? xd Vattuki saa jatkaa
//699 sanaa
