Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Oli kulunut nyt muutama auringonnousu siitä, kun partiomme oli pelastanut Asgard-nimisen nuoren erakkokollin ketun kynsistä. Hän oli suostunut tulemaan mukanamme klaaniin, jossa hänen ketulta saamansa haava voitaisiin puhdistaa ja hoitaa kunnolla.
Aluksi olin ollut äänettömästi koko ajatusta vastaan, mutta koska Mesitähti itse oli pyytänyt nuorukaista käymään parantajamme tykönä, ei minun auttanut kuin hyväksyä se tosiasia, että joutuisin näkemään kollin pöhköä naamaa vielä omassa kotonani. Minusta tuntui kaikin puolin vastenmieliseltä ottaa kulkukissoja klaanimme suojiin. Olinhan minäkin toki joskus ollut kulkukissa, mutta sitä ennen olin asunut sivistyneesti kaksijalkojeni kanssa, missä olin oppinut käytöstavoille. Jopa klaanikissat noudattivat tiettyä etikettiä käyttäytymisessään. Kulkukissoilla ei ollut mitään oppia, jota seurata. He elivät kuin hulttiot, haahuillen ympäriinsä.
Mesitähti oli pyytänyt minua olemaan kärsivällinen. Asgard oli vielä nuori ja malttamaton – aivan kuten minäkin olin hänen sanomansa mukaan ollut tuossa iässä. En saanut tuomita muita sen perusteella, mikä heistä näkyi ulospäin – myös sen viisas mestarini oli minulle lempeästi ohjeistanut.
”Omenatassu, mennäänkö saalistamaan?” Kirpputäplän tuttu nauku kuului sisäänkäynnin luota. Soturi oli juuri palannut rajapartiosta, mutta hän näytti silti energiseltä.
Silotin nopeasti kielelläni kyljestäni sojottavia karvoja ennen kuin nousin ylös ja hölkkäsin kollin luokse. Hänen ruskeat silmänsä säihkyivät.
Olin jo aikeissa työntyä kollin edeltä piikkihernetunneliin, kun tämä hoksasi jotakin. ”Eikö sinun pitäisi kysyä ensin lupaa Mesitähdeltä?”
Huiskaisin hännälläni vähättelevästi. ”Hän on juuri nyt jossain suorittamassa tärkeitä päällikön tehtäviään. Sitä paitsi minusta on rutkasti enemmän hyötyä metsällä kuin täällä leirissä istuskelemassa.”
Kirpputäplä katsoi suuntaani hiukan epävarmasti, mutta nyökkäsi sitten. ”Jos kerran niin sanot.”
Kävelimme hiljaisuudessa metsän poikki. Olin jo viime kerralla Mesitähden kanssa partioidessamme huomannut, että jotkut lehdistä olivat alkaneet tipahdella. Se ei ollut vielä mitenkään suurta, mutta pian kaikki lehtipuut pudottaisivat lehtensä ja ne jäisivät alastomiksi. Jonkin ajan kuluttua sen jälkeen maahan laskeutuisi ensilumi.
Ajatus lehtikadosta kylmäsi minua, eikä lehtisadekaan kuulostanut sen erityisemmin houkuttelevammalta. Oli ollut onni, että olin eksynyt klaaniin nimenomaan hiirenkorvan aikaan, jolloin kylmä ja kipakka lehtikato teki tietä lämpimimmille ilmoille.
”Sinusta taitaa pian tulla soturi.” Ajatukseni häiriintyivät, kun kuulin Kirpputäplän äänen vierestäni. Kolli katseli minua ruskeilla silmillään, ja niiden katse lämmitti turkkiani lämpimämmin kuin aurinko.
”Niin taitaa. Olen ihan loppusuoralla koulutuksessani”, vastasin rintaani röyhistäen.
Kirpputäplä muuttui yhtäkkiä hiljaiseksi. Aistin, että jokin vaivasi nuorta soturia. ”Onko jokin hätänä?”
Kirpputäplä hätkähti. ”Ei! Minä vain…”
”Sinä vain niin mitä?”
”Oletko miettinyt meitä?”
Rehellisesti sanottuna kollin kysymys yllätti. Me vietimme kyllä paljon aikaa keskenämme, enkä voinut kieltää, etteikö minulla olisi ollut tunteita häntä kohtaan. Uskoakseni myös Kirpputäplä näki minut vähän enempänä kuin vain hyvänä ystävänä. Luultavasti kaikki klaanissa näkivät sen.
”Ehkä.” Kasvoilleni piirtyi vino hymy, ja katsahdin häneen hiukan ilkikurisesti. ”Entä oletko sinä ajatellut meitä?”
Kirpputäplä naurahti hermostuneesti. ”Ehkä.”
Seurasi pitkä hiljaisuus. Ennen kuin se alkoi tuntua vaivaannuttavalta, soturi jatkoi epävarmasti: ”Olen miettinyt, voisiko meistä tulla jotain enemmän.”
Minua alkoi hymyilyttää. Pidin katseeni kuitenkin menosuunnassa ja keskityin paikantamaan riistaa. ”Kenties jonakin päivänä.”
En tiennyt, mitä Kirpputäplä mahtoi ajatella siitä, mutta hän vaikutti nyt rauhoittuneemmalta ja keskittyi myös saalistamiseen.
//476 sanaa
