Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Istuin kapealla puukaistaleella, joka sijaitsi juuri sopivasti ikkunan edessä, ja tuijotin ulos pimeään. Pimeys oli läpitunkematon, kolkko. Silti se tuntui kutsuvan minua – ja minä halusin vastata sen kutsuun.
Astia tippui kolisten lattialle. Säpsähdin vähän ja käännyin katsomaan kaksijalkaa, joka oli kyyristynyt nostamaan sitä. Toinen kaksijalka mölisi sille jotakin oudolla kielellä. En ymmärtänyt sanaakaan. Itse asiassa en edes hahmottanut kunnolla kaksijalan kaikkia piirteitä. Sen kasvot olivat littanat ja sumeat, aivan kuin usvan peitossa. Etukäpälien varpaat olivat luonnottoman pitkät ja ohuet. Se ei ollut yhtään niin kuin minä. Ei yhtään niin kuin kissa.
Jostain loikkasi esiin kissa. Se näytti jo paljon tutummalta, mutta oli yhtä etäisen oloinen kuin kaksijalatkin. Pian kissoja alkoi ilmestyä joka puolelta ympäriltäni. Ne kiertelivät kaksijalkojen ympärillä, kiehnäsivät mielistelevästi niiden jaloissa. Huimasi.
Ikkunaruudun takana ollut pimeys alkoi venyä. Se kurkotteli pitkillä kynsillään minua kohti. Yhtäkkiä aloinkin epäröidä, enkä enää halunnut lähteä sen mukaan. En halunnut muuttua osaksi sitä. Yritin pyristellä kauemmaksi, mutta jalkani olivat kuin naulitut puukappaleeseen allani. Pakokauhu kiipeili sisälläni, kynsi rintaani kuin raivohullu. Hengittäminen teki kipeää, aivan kuin keuhkojani olisi riivitty jokaisella hengenvedolla.
Jossain vaiheessa pimeys sai minusta otteen. Lamaannuttava kylmyys ympäröi minut, sydämen syke muuttui hitaammaksi, melkein pysähtyi. Tiesin, että avun huutaminen oli myöhäistä tässä vaiheessa. Se oli jo saanut minut, minä kuuluin nyt sille.
”Omenatassu, voisitko lakata potkimasta minua?”
Silmäni rävähtivät auki. Pesässä oli hämärää, kotoisaa. Tutut tuoksut ympäröivät minua taas, klaanitoverit tuhisivat rauhallisina lähistöllä, kukin oman unensa vankina. Kaikki paitsi Vadelmatassu.
Vaaleanruskea kolli rönötti hankalassa asenossa omassa vuoteessaan häirityn näköisenä. Oppilaan vaaleanvihreät silmät kiilsivät heikosti hämärässä, ja aistin niiden katseen olevan kohdistettuna itseeni. Yritin katseellani viestittää kollille olevani pahoillani, mutta koska tuo näytti edelleen siltä, että oli aivan kuin selitystä vailla, murahdin vain tympääntyneellä äänellä: ”Näin pahaa unta. Anteeksi, ei ollut tarkoitus herättää.”
Sen jälkeen käperryin uudelleen keräksi sammalille, jotka oli vasta vaihdettu. Ne tuntuivat mukavan pehmeiltä, ja niistä lähti tuore, multainen tuoksu. En olisi ikinä uskonut voivani pitää mullan tuoksusta tai voivani kutsua sitä kotoisaksi. Toisaalta en olisi ikinä voinut kuvitella itseäni asumaan metsässä yhdessä villikissojen kanssa, jotka saalistivat itse oman ruokansa.
Olin alkanut viihtyä Eloklaanissa entistä enemmän tutustuttuani paremmin Kirpputäplään. Vietin nykyään nuoren soturikollin kanssa suurimman osan vapaa-ajastani. Hänen seurassaan minun oli hyvä olla. En voinut enää edes kuvitella asuvani missään muualla kuin täällä hänen luonaan. Sitä paitsi, ei muissakaan eloklaanilaisissa mitään vikaa ollut. Eivät he yhtä sivistyneitä olleet, kuten minä, mutta menettelivät kyllä ihan. Kirpputäplän lisäksi mestaristani Mesitähdestä oli tullut minulle läheinen kissa klaanissa. Minua vähän pelotti, että kunhan saisin koulutukseni loppuun ja minusta tulisi soturi, olisimmeko enää ystäviä valkean kollin kanssa. Mikä esti häntä unohtamasta minua sitten, kun hänen ei tarvinnutkaan joka päivä tulla hakemaan minua oppilaiden pesältä harjoituksiin?
Huokaisin, ja annoin itseni vajota uudelleen uneen. Murehtimalla en etenisi mihinkään suuntaan, paitsi ehkä alemmaksi, pohjaa kohti, mikä ei suinkaan ollut päämääräni. Kysyisin suoraan asiasta Mesitähdeltä seuraavissa harjoituksissa.
//467 sanaa
