Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Jouduin miettimään pidemmän aikaa Mesitähden esittämää kysymystä keksiäkseni siihen vastauksen. Mielessäni muodostui outo kuva, jossa jouduin hiipimään siten, että tuuli puhalsi selkäkarvojani hipoen ylitseni. Se tuntui jotenkin hölmöltä ajatuksena, mutta ehkä villikissat olivat tottuneet liikkumaan tuulen alapuolella saalistaessaan sen sijaan, että olisivat kävelleet normaalisti.
”No varmaankin silloin, kun se ei kutittele jalkoja vaan kulkee selän yli”, vastasin, mutta Mesitähden hieman huvittuneesta ilmeestä huomasin, että minulla oli vielä opittavaa.
”Hyvä arvaus, mutta tuulen alapuolella oleminen tarkoittaa sitä, että tuuli puhaltaa vasten kasvojasi ja vie hajuasi kauemmas saaliseläimestä, selkäsi taakse”, mestari selitti rauhallisesti. Tukahdutin halun pyöräyttää silmiäni, siitä oli tullut minulle paha tapa, josta tavallaan jopa pidin. Se antoi minulle lisää itsevarmuutta. Minusta kollin antama selitys käsitteelle ”tuulen alapuolella” ei kuitenkaan aivan vastannut sitä, mitä olin luullut sen olevan. Päätin kuitenkin pitää ajatukseni omana tietonani, sillä mitä vähemmän jaarittelisin, sitä nopeammin pääsisin oikeasti saalistamaan. Halusin taas kokea sen vapauden huuman, joka oli vallannut koko kehoni viime kerralla jahdatessani sitä jänistä nummella.
Seuraavaksi Mesitähti kertoi minulle, mitä tarkoitti tuulen yläpuolella oleminen. Se oli vähintäänkin yhtä hämmentävä käsite kuin tuulen alapuolella oleminen eikä vastannut omasta mielestäni sananmukaista tarkoitustaan. Onnistuin kaikesta huolimatta nielemään sanani ja pysyttelemään hiljaa, pian päästäisiin tositoimiin ja saisin koettaa oikeaa saalistamista.
Lopulta kun mestarini oli saanut käytyä läpi kanssani kaikki haluamansa asiat, siirryimme itse saalistukseen, mistä oli enemmän innoissani. Jossain vaiheessa keskittymiseni oli meinannut herpaantua, mutta nyt kuuntelin taas päällikköä korva tarkkana. Pienikin tiedonhippunen aiheeseen liittyen oli minulle kullanarvoinen.
”Seuraavaksi sinun tehtäväsi on etsiä saaliseläimen hajujälki ja seurata sitä”, Mesitähti aloitti, mutta ennen kuin hän ehti jatkaa ohjeistustaan, sanoin innokkaasti väliin:
”Ja tappaa se! Niin kuin ihan oikean saaliin!”
Valkea kolli hymähti ja nyökkäsi pienesti. ”Jos onnistut saamaan sen kiinni, niin kyllä, myös tappaa se. Muistathan kuitenkin, että meidän täytyy kunnioittaa eläimiä, jotka ovat antaneet henkensä ruokkiakseen klaanimme, eikä niillä saa leikkiä. Tapon täytyy siis tapahtua nopeasti ja kivuttomasti.”
”Joo joo”, tuhahdin. ”Ei saa leikkiä, muista kunnioittaa ruokaa, nopea ja tuskaton tappo… Tajuttiin jo! Voidaanko nyt aloittaa?”
Mesitähti näytti hetken siltä, että hän empi, olinko varmasti valmis tähän, mutta nyökkäsi sitten. Saatuani viimein luvan mestariltani aloittaa, ryhdyin tutkimaan eläinten jättämiä hajuja maasta, koska muistelin Mesitähden sanoneen sen olevan helpoin tapa löytää jotakin metsästä, jossa kaikki hajut sekoittuivat äkkiä ilmassa kasvien tuoksuihin.
Haistoin lähes heti hiiren, mutta päätin sivuuttaa sen. Halusin saalistaa jotain isoa, jotain sellaista, mikä saisi mestarini leuan putoamaan sijoiltaan. Hiiri ei siis ollut arvoisen vastus tällä kertaa, aioin löytää vielä jotakin parempaa.
Kuljin eteenpäin aluskasvillisuuden seassa. Kuulin Mesitähden askeleet perässäni, mutta ne olivat melko vaimeat, joten hän ei ollut kovin lähellä minua. Arvelin hänen haluavan antaa minulle tilaa, jotta minun olisi helpompi löytää ja jäljittää saalis.
Vähitellen nostin päätäni ylemmäksi tutkiakseni ilmassa leijailevia hajuja. Jouduin pinnistelemään tosissani, jotta onnistuin poimimaan yksittäisen hajujäljen hajujen sekamelskasta. Tunnistin tämän hajun, se kuului oravalle. Kasvoilleni piirtyi pieni, ovela hymy. Kukapa ei kunnioittaisi oravan saalistanutta kissaa, ehkä Mesitähtikin vaikuttuisi niin, että ylentäisi minut suoraan soturiksi.
Lähdin seuraamaan oravan hajua peremmälle metsään. Haju voimistui koko ajan, eikä mennyt aikaakaan, kun näin punertavanruskean otuksen nököttämässä aukion reunalla ja tonkimassa maassa olevaa varastoaan.
Laskeuduin vähän matalemmaksi, kuten Mesitähti oli opettanut – sitä kutsuttiin kai jonkinlaiseksi vaanimisasennoksi. Hivuttauduin vähän matkaa eteenpäin, kohti oravaa, mutta se tuntui liian hitaalta. Tätä etanavauhtia nököhammas ehtisi varmasti juosta karkuun, ennen kuin pääsisin edes iskuetäisyydelle!
En tajunnut katsoa jalkojani liikkuessani, ja astuin vahingossa oksan päälle. Oksa napsahti katki, siitä kuuluva ääni ei ollut mitenkään erityisen kova, mutta juuri riittävän äänekäs varoittamaan oravaa lähestyvästä vaarasta. Vain silmänräpäystä myöhemmin se jätti varastonsa ja lähti pinkomaan lähintä puuta kohti.
Siinä tilanteessa päässäni ei oikeastaan liikkunut kuin yksi ajatus: ota orava kiinni. Niinpä säntäsin salamana sen perään – puuhun. En ollut koskaan ennen kiivennyt puuhun, mutta yllättävän adrenaliinipiikin hyökyessä lävitseni, en ajatellut asiaa sen kummemmin vaan melkein suorastaan juoksin runkoa pitkin ylöspäin.
Jossain vaiheessa orava kuitenkin katosi näköpiiristäni, ja samalla hetkellä tajusin olevani oikeasti puussa. Kurkistin varovasti lapani ylitse maahan, johon oli matkaa monta kymmentä hännänmittaa, ja takerruin sitten tiukemmin kiinni runkoon. Pelko kiipeili sisälläni ja sai koko kehoni vapisemaan holtittomasti, mielessäni pyöri vain kammottava ajatus putoamisesta.
”Mesitähti, auta!”
//Mesi?
//670 sanaa
