Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Minusta Mesitähden äsken esittämä teoreettinen tilanne vaikutti kompalta. Eihän yksikään Kuolonklaanin kissa ollut ikinä vastannut eloklaanilaisen tervehdykseen edes nyökkäämällä, joten miksi kukaan heistä vaivautuisi aloittamaan minkäänlaista keskustelua? Ellen olisi arvostanut mestariani niin paljon, olisin varmaankin nauranut päin hänen naamaansa. Sitä paitsi, Mesitähti ei näyttänyt siltä, että hän olisi pelleillyt kanssani asialla, vaan kyseessä oli paremminkin jonkinlainen pistokoe, johon minun pitäisi osata vastata hänen haluamallaan tavalla.
”No, jos jätetään huomiotta se seikka, etteivät kuolonklaanilaiset koskaan aloita keskusteluja eloklaanilaisten kanssa hyvin tarkoitusperin, niin kaipa minä vastaisin hänelle jotakin viileästi mutta kohteliaasti takaisin, koska sinähän olet sanonut, etteivät Eloklaanin ja Kuolonklaanin kissat saa ystävystyä keskenään”, vastasin hetken kuluttua lapojani kohauttaen. Mesitähti nyökkäsi, ja hän tuntui olevan tyytyväinen vastaukseeni.
”Juuri niin. Käytöstapoja ei tietenkään sovi unohtaa, mutta ystävystyminen on kielletty, kuten hienosti osasitkin kertoa”, hän naukaisi. Huomasin röyhistäväni hiukan rintaani saadessani kehuja mestariltani. Jokainen onnistunut vastaus tai harjoitus oli askel lähempänä määränpäätä, eli tässä tapauksessa soturiutta. Vaikka Mesitähti oli sanonut, ettei minusta mitenkään voisi tulla soturia samaan aikaan Kirpputassun kanssa, sainhan minä silti aina yrittää. Kuka tiesi, ehkä osoittautuisin niin mallioppilaaksi, että päällikkö muuttaisi mieltään ja antaisi minulle soturinimen jo ennen kuin ystäväni ehtisi saada omaansa.
Neljännesosakuu vilahti ihan silmissä. Kirpputassu oli saanut soturinimensä muutama päivä sitten, ja hänet tunnettiin tätä nykyä Kirpputäplänä. Pidin edelleen klaaninimiä hieman outoina, ja minun oli ollut aluksi vaikea tottua ajatukseen siitä, että ystäväni nimi ei ollut enää se sama, jolla olin häntä kutsunut kuluneen parin kuun aikana. Aina välillä huomasin möläyttäväni ulos suustani ihan väärän nimen, kun tervehdin kollia, mutta onneksi hän jos kuka ymmärsi, millaista oli, kun sanoi vahingossa jotakin muuta kuin oli alunperin tarkoitus.
Vietin leppoisaa aamupäivää aukiolla. Olin syönyt vasta vähän aikaa sitten, joten en edes vilkuillut juuri leiriin saapuvan metsästyspartion suuntaan. Huomioni kiinnittyi kuitenkin tahtomattani pieneen, mustaturkkiseen kissaan, joka kulki porukan hännillä. Tunsin sydämen hypähtävän ilosta rinnassani, ja lähdin kävelemään kollia vastaan.
”Kirpputäplä!”
Kun sanoin nimen ääneen, se kuulosti entistä karheammalta. Kirpputäplä – oliko se oikeasti jonkun nimi? Jonkun sellaisen, jonka minä tunsin? Anna minun kaikki kestää!
Täytyi kuitenkin myöntää, että nyt kun katsoin ystävääni pitkästä aikaa kunnolla, nimi sopi hänelle ihan hyvin. Kirpputäplä oli pieni, mistä hänen nimensäkin oli eittämättä saanut osviittaa. Lisäksi hänen muuten kokomustassa turkissaan oli yksi poikkeama, nimittäin valkea täplä. En kovinkaan usein ollut kiinnittänyt siihen huomiota, mutta siinä se kuitenkin oli, hänen rinnassaan. Ehkei hänen nimensä ollutkaan niin typerä, kuin miltä se oli korvaani kuulostanut viimeisten päivien aikana.
”Hei Omenatassu”, Kirpputäplä tervehti minua takaisin hymy kasvoillaan. ”Eikö sinun pitäisi olla harjoituksissa juuri nyt?”
Minä nyökkäsin. ”Pitäisi, mutta Mesitähti sanoi, että pidetään harjoitukset tänään vasta aurinkohuipunhetken jälkeen. Me varmaankin harjoittelemme taas uimista.”
Viimeisten seitsemän päivän aikana olimme käyneet Mesitähden kanssa joella harjoittelemassa uimista ainakin kolmesti. Mielestäni etenimme hirvittävän hidasta vauhtia, ja olisin jo halunnut päästä kokeilemaan uusia taitojani syvemmässä vedessä. Vesi ei tuntunut minusta enää yhtään pelottavalta, ja kahlasin joka kerta aina yhtä mielissäni rantaveteen, kun Mesitähti antoi siihen luvan. Mestarini ohjeita – poikkeuksellisen vastuuntuntoisesti – noudattaen en koskaan uinut rannasta poispäin.
”Kuule, haluaisitko sinä joku ilta lähteä ulos kanssani?” Kirpputäplä kysyi yllättäen. Hän steppasi paikoillaan ja vaikutti hermostuneelta. Menin aluksi vähän hämilleni, ja kun en heti osannut vastata mitään, kolli lisäsi nopeasti: ”Siis tietenkin vain siinä tapauksessa, jos se sopii mestarillesi. Enhän halua hidastaa soturikoulutustasi enää enempää.”
”Tietenkin minä haluan tulla, hiirenaivo”, puuskahdin heti hänen jälkeensä ja näpäytin tuota kevyesti nenälle hännälläni. Lempeä hymy piirtyi kasvoilleni, kun näin, miten huojentuneelta Kirpputäpltä näytti kuullessaan vastaukseni.
”Sinun täytyy varmaankin mennä”, hän sanoi sitten yhtäkkiä ja osoitti hännällään jotakin. Siirsin silmäni hänen osoittamaansa suuntaan, ja näin Mesitähden seisomassa lähellä piikkihernemuuria, uloskäynnin lähettyvillä. Valkea päällikkö katsoi meidän suuntaamme, ja kun hän tavoitti katseeni, tuo viittoi minua tulemaan luokseen.
”Nähdään sitten illalla. Kysyn vielä Mesitähdeltä, mitä mieltä hän on ehdotuksestasi”, sanoin nopeasti, ja suuntasin sen jälkeen mestarini luokse.
Pystyin haistamaan, että Mesitähti oli tulossa leirin ulkopuolelta. En tiennyt, missä hän oli ollut, vai oliko tämä kenties ollut Kirpputäplän kanssa samassa metsästyspartiossa, mutta en ollut vain huomannut häntä heidän matkassaan, koska olin ollut liian kiireinen tavatessani Kirpputäplää.
”Terve!” naukaisin pirteästi ja virnistelin vähän. ”Joko mennään harjoituksiin? Olen ollut toimettomana taas koko aamupäivän! Missä sinä olet muuten ollut? Saanko tänään kokeilla uida oikeasti? Niin kuin syvemmässä vedessä, jossa jalat eivät meinaa yltää pohjaan? Lupaan olla tosi varovainen!” Sanat pulppusivat ulos suustani kuin vuolas virta. Olin aina kamalan ylienerginen vietettyäni jonkin aikaa Kirpputäplän seurassa. Kolli antoi minulle aina lisävoimia päivän pieniinkin askareisiin.
//Mesi?
//722 sanaa
