Omenatassu
Kirjoittaja: EmppuOmppu
Valikoin taas sokkona itselleni jotakin tuoresaaliskasasta – sillä nimellä nämä kissat kutsuivat ruokavarastoaan – ja rupesin syömään sitä heti. Tiesin katsomattakin, että eläin, jota söin, oli hiiri tai joku muu pieni jyrsijä. Tiesin myös, että minun kannattaisi noudattaa Mesitähden tehtävänantoa ja tutustua tarkemmin leirin sekä eri saaliseläinten hajuihin. Minusta kuitenkin kuolleet eläimet olivat ällöttäviä, enkä halunnut uhrata aikaani siihen, että nuuhkisin yhtä sellaista paremmin.
Kun olin melkein syönyt kaiken, päätin vilkaista nopeasti ruoanjämiä. Näin vain paljon verta ja ruskeaa karvaa, sitä ei voinut tunnistaa enää selvästi joksikin tietyksi eläimeksi.
Silmäkulmastani näin jonkun kulkevan ohitseni. Siristin hiukan silmiäni ja nostin katseeni ylös vielä viimeistelyä vailla olevasta ateriastani. ”Hei sinä”, sanoin pienikokoiselle, lähes kokomustalle kollille, jonka olin nähnyt joskus oppilaiden pesällä. Hän näytti olevan matkalla sinne juuri nytkin, joten arvelin tuon olevan oppilas kuten minäkin.
”Niin?”
Kissan rinnassa oli valkea täplä, joka erottui hyvin kollin muusta turkista. Sen sijaan hänen ruskeat silmänsä tuntuivat hukkuvan tumman karvoituksen sekaan. Oppilas oli selvästi minua vanhempi, mutta olin häntä kaksin verroin isompi.
”Osaatko sinä sanoa, mikä tämä eläin on?” kysyin arvioitua ensin hetken kissaa katseellani.
Tumma kolli siirsi katseensa jalkojeni juuressa lojuvaan veriseen mössöön ja katsoi sitten taas minuun. ”Etkö sinä itse tiedä, mitä söit?” Äänensävystä osasin päätellä, ettei oppilaan sanoja oltu tarkoitettu loukkaukseksi. Hän kuulosti lähinnä hämmentyneeltä.
”Pyytäisinkö muka sinua kertomaan minulle, jos itse tietäisin?” tuhahdin pyöritellen silmiäni jo ties monennetta kertaa tämän päivän aikana. Nämä kissat olivat sitten turhauttavan hidasälyistä sakkia.
Kolli kumartui nuuhkaisemaan jyrsijää lähempää. Yritin peitellä ylitsepursuavaa uteliaisuuttani seuratessani sivusta, kun hän keskittyi käyttämään nenäänsä.
”No, mikä se on?” kysyin malttamattomana.
”Hajun perusteella sanoisin sen olevan päästäinen, mutta muuten en ole varma. Silmät kiinni sinäkö olet tätä yrittänyt syödä?” Kollin arvaus ei ollut heittänyt pitkälle totuudesta, sillä itse asiassa juuri niin minä olin tehnyt.
Laskin tuuhean häntäni etukäpälieni päälle ja silotin vaivihkaa rintakarvojani, jonka jälkeen annoin katseeni lipua hitaasti päästäisestä edessäni seisovaan kissaan. ”Jaa, kiitos avusta, kai. Minä olen muuten Omenatassu.”
”Olin paikalla kuuntelemassa muutama päivä sitten. Minä olen kuitenkin Kirpputassu”, oppilas esittäytyi ja hänen huulilleen kaartui ystävällinen hymy. Katselin Kirpputassua hieman mietteliäänä. ”Itse asiassa me olemmekin jo tavanneet. Toisena päivänäsi neuvoin sinut oikealle paikalle, kun vaikutit olevan hukassa.”
”Vai niin”, sanoin oikeastaan jo mielenkiintoni menettäneenä. Juuri nyt halusin päästä tästä tilanteesta pois niin pian kuin se vain oli mahdollista, en ollut sillä tuulella, että olisin halunnut hioa tuttavuutta kenenkään kanssa. ”Kuule, Karppitassu, kiva kuin autoit minua ja niin edelleen, mutta minulla on juuri nyt vähän kiire. Ymmärrät varmaan?”
”Kirpputassu”, kolli korjasi, muttei ehtinyt sanoa enempää, sillä olin jo kääntynyt selin häneen ja lähdössä toiseen suuntaan.
Päätin kierrellä leirissä jonkin aikaa ja nuuhkia pesiä. Olin oppinut jo erottamaan oppilaiden pesän kaikista muista, mutta se kai minun oli kaikista tärkein tietää tässä tapauksessa. Ehtisin kyllä myöhemminkin tehdä lähempää tuttavuutta muihin pesiin.
Lopulta palasin takaisin oppilaiden pesälle, joka oli illan tullen alkanut täyttymään. Suunnistin omalle paikalleni poikkeuksellisesti pelkän hajuaistini varassa, jotta oppisin tulemaan toimeen oman nenäni ja ympärilläni olevien hajujen kanssa. Oman hajun tunnistaminen monien muiden joukosta ei ollutkaan niin vaikeaa, kuin mitä olin luullut.
Vähitellen ympärilläni alettiin rauhoittua ja pesään laskeutui hiljaisuus. Syvä hiljaisuus, jossa henkäyskin oli liian raskas. Nukahdin kuitenkin melko nopeasti, enkä ehtinyt jäädä kuuntelemaan omien sekavien ajatusteni kuminaa päässäni.
Seuraavan aamupäivän haistelin ahkerasti leirin hajuja, mikä oli varsin epätavallista toimintaa minulta. Tein sitä osittain siksi, että halusin hyvitellä eilistä töppäystäni Mesitähdelle osoittamalla olevani ihan hyvä oppilas, mutta myös siitä syystä, että minua kiinnosti todella oppia ymmärtämään hajujen vivahteikasta maailmaa. Hajujen tarkemmin tutkiminen ja niistä tiedon hankkiminen oli minulle täysin uusi asia, ennen hajut olivat vain olleet ärsyttävä kieppuva sumu, joka tunkeutui nenääni ja sai pääni särkemään.
Kun olin nuuhkimassa karhunvatukkapensaikkoa, nenääni tulvahti yllättäen uusi mutta tuttavallinen haju, joka ikään kuin kietoi minut sisäänsä. Käännähdin ympäri ja näin Mesitähden tassuttelemassa minua kohti. Katseeni kirkastui ja lähdin hölkkäämään mestariani vastaan häntä innokkaasti pystyssä.
”Joko mennään?” kävin suoraan asian. Katselin valkeaa kollia kärsimättömänä. Halusin päästä oppimaan lisää uutta heti.
//Mesi?
//644 sanaa
