Päivänsäde

Olin vihainen itselleni, monestakin syystä. Päällimmäisenä oli Seesami, joka jotenkin aina onnistui luikertelemaan itsensä seuraani joka käänteessä. Kolli ei ollut siihen ainoa syypää: minä jostakin hiirenaivoisesta syystä annoin hänen aina jäädä seuraani. En voinut väittää että mitenkään erityisemmin nautin hänen hölmöstä seurastaan, päinvastoin. Monesti kollin jutut olivat niin idioottimaisen pehmeitä että mietin oliko tällä aivojen tilalla höyheniä. Ja silti minä annoin hänen jäädä.
Ehkä se oli se tapa, jolla olin nähnyt hänen silmäilevän minua, usein silloin kun tuo luuli etten nähnyt, mutta joskus myös röyhkeästi suoraan naamani edessä. Kharon oli katsonut minua joskus noin, monta, monta kuuta sitten. Sen ajatteleminen sai minut tuntemaan monia tuntemuksia, enemmistö niistä ikäviä ja katkeruuden pilalle syövyttämiä. Vain petturi saattoi katsoa sillä tavoin. Yritti ensin päästä uhrin sydämeen ja sen jälkeen repiä sen kylmäverisesti irti.
“Sinä olet mahtava”, Seesami oli sanonut minulle yksi päivä ihailua äänessään, kun olin näyttänyt hänelle osaamiani taisteluliikkeitä. Siihenkään en osannut sanoa tarkkaa syytä, miksi olin edes suostunut moiseen. Ehkä kollin palvova katse oli se mitä kaipasin vastapainoksi mulkoilulle, jota sain enemmän tai vähemmän osakseni kotipesässä. Suosioni jäsenten keskuudessa tuntui heittelevän laidasta laitaan.
Ykskaks märehtimiseni katkesi, kun kuulin portaikosta töminää. Arpi tupsahti portaiden yläpäähän vieras kissa mukanaan. Nostin päätäni kiinnostuneena – tämä naaras ei vaikuttanut siltä että tuo oli pakotettu Yhteisöön väkivalloin. Olettamukseni vahvistuivat, kun Lolaksi itsensä esittelevä muukalainen puhkesi puhumaan pirteällä äänellä silmät loistaen.
“No mutta kiitos”, minä tietysti vastasin naaraan kehuihin vähintään yhtä iloisesti, “mukava että pidät siitä. Sen eteen on nähty kovasti vaivaa.” Nousin istumaan ja kutsuin hännälläni Lolaa tulemaan lähemmäksi. Arpi kohotti toista kulmaansa kyseenalaistavasti mutta leikin etten huomannutkaan sitä. “Kerroit etsiväsi kolmea kissaa? Ovatko he sinun ystäviäsi?”
Toivoin todella että nämä naaraan kadoksissa – todennäköisesti karkuteillä – olevat ystävät olisivat yhtä helppoja käsitellä. Yhteisö kaipasi uutta verta, ja totta puhuen väkivalloin pakottaminen ei koskaan ollut auttanut minua saamaan lojaaleja seuraajia. Voi kunpa Keijukainen olisi ollut täällä kertomassa, miten hän oli sen tehnyt aikanaan.

//Lola?

Author: EmppuOmppu

.