Päivänsäde

Vatsassani muljahti epämukavasti haistaessani liiankin tutun hajun. Kohta Seesami lausuikin jo ääneen pelkoni, ja minä tunsin lihasteni jännittyvän turkkini alla. Rotta hiipi esille varjoista, sen tummat nappisilmät kiiluivat heikossa kuunkajossa.
“Eikö noista vieläkään päästy?” ärähdin ja liu’utin kynteni esiin. Seesami vieressäni katsahti minuun hölmistyneenä.
“Mitä sinä aiot?”
“Miltä näyttää, puupää?” Sen jälkeen syöksähdin rotan kimppuun ulvaisten. Rotta päästi ilmoille kauhistuneen kiljaisun, ja toisin kuin monet aikaisemmilla kerroilla kohtaamani rotat, se yritti pötkiä pakoon. “Miten nyt suu pannaan, kun olet aivan yksin?” Upotin kynteni karkuun pyrkivän eläimen selkään ja paiskasin sen päin kujan kiviseinää. Rotta vinkaisi juuri ennen kuin sen ruumis osui kiveen ja mätkähti sen jälkeen elottomana maahan.
“Ööh, Päivänsäde”, Seesamin äänensävy riitti jo kertomaan minulle, että lisää ongelmia oli luvassa. Käännähdin ympäri ja näin kuinka tummia hahmoja vyöryi meitä kohti kujan pimeimmistä kolkista. Ne liikkuivat kuin elävä aalto, jolla oli yksi ja sama mieli. Yksi ja sama tavoite – kostaa kuollut toverinsa.
“Seuraa minua!” Vaikka kuinka olisin halunnut jäädä mättämään noita vikisijöitä kuonolle – se olisi epäilemättä käynyt terapiasta -, maalaisjärkeni pakotti jalkani liikkeelle. Kuulin Seesamin kompuroivan perääni ja luotin siihen, että kolli pysyisi kannoillani.

“Tänne ne eivät osaa seurata”, Seesami puhui huohottaen samalla kun kurkisti alas rakennuksen katolta, jonne olin meidät vienyt, “eiväthän?” Kolli kääntyi katsomaan minua silmissään huolestunut kiilto.
En jaksanut vastata hänen typerään kysymykseensä mitään, lysähdin vain istumaan ja rupesin pesemään pystyssä sojottavia karvojani. Seesami hinautui lopulta kauemmaksi reunalta ja tuli pörräämään lähelleni. Olin sulkenut korvani hänen loputtomalta höpötykseltään; välillä kun vilkaisin hänen suuntaansa, näin hänen suunsa käyvän yhä. Huokaisin ja katsahdin tähtien peittämälle taivaalle.
“Päivänsäde, minä rakastan sinua.”
Nuo olivat ensimmäiset sanat, jotka rekisteröin kollin jo tovin jatkuneesta puheenvirrasta. Laskin jäykästi katseeni häneen, ja huomasin kollin tuijottavan minua taas sillä pöljällä ilmeellä, joka muistutti minua Kharonista.
Sen olisi pitänyt saada minut tuntemaan kamalia asioita. Minun olisi pitänyt olla raivoissani, uhata repiä kotikisukollilta kieli suusta, jos tämä vielä sanoisi mitään yhtä imelää. Mutta sen sijaan tunsinkin oloni yhtäkkiä kovin uupuneeksi. Siitä oli pieni ikuisuus, kun kukaan oli sanonut rakastavansa minua. En voinut ymmärtää, miten Seesami pystyi sanomaan sen niin vilpittömästi. Ihan kuin minussa oikeasti olisi ollut jotakin rakastettavaa.
Ehkä kaikista näistä syistä johtuen minä en puskenut Seesamia kauemmaksi, kun tämä tuli istumaan lähelleni. Suljin silmäni ja kuvittelin mielessäni Kharonin painautumassa turkkiani vasten. Se ei tällä kertaa tuntunut niin katkeran karvaalta kuin viimeksi.
Toivoin todella, että se olisi tuntunut pahemmalta, jotta olisin tajunnut pysyä loitommalla Seesamista sen sijaan että vastasin kollin kehräykseen.

Aamuaurinko nousi kylmänä kaksijalkalan massiivisten kivipesien takaa. Lehtisateen saattoi jo maistaa ilmassa, ja pörhistin karvojani suojaksi kosteudelta.
Jokin lämmin ja pehmeä liikahti vieressäni. Jännityin hengitystä pidättäen; tiesin vilkaisemattakin, että Seesami oli yhä siinä. Tunsin kollin suuren käpälän retkottavan selkäni yli. Se alkoi poltella turkillani kuin kuuma kivi, ja minun oli pakko pyristellä kauemmaksi. Tuijotin edelleen nukkuvaa kollia hengitykseni kiihtyessä paniikin omaisesti.
Tämä oli ollut virhe.
“Päivänsäde?” Seesami raotti silmiään mumisten unisena, hänen suuri tassunsa etsi kömpelösti minua siitä kohtaa, jossa olin äsken maannut hänen vieressään.
“Tule”, minä sanoin terävästi, enkä katsonut taakseni, kun lähdin etsimään reittiä alas katolta.

“Nyt en ymmärrä”, Seesami hölkkäsi minut kiinni pikakäveltyäni hänen edellään lähestulkoon koko matkan. En vilkaissutkaan häneen päin, mutta olin silti häiritsevän tietoinen hänen katseestaan. “Teinkö minä jotakin väärin? Luulin että sinä pidit minusta. Miksi muuten me olisimme-”
Vaiensin hänet hyytävällä mulkaisulla. Seesami jäi tuijottamaan minua suu hieman raollaan; hämmennys paistoi hänen kasvoiltaan ketunmittojen päähän.
“Se mitä tapahtui viime yönä jää vain meidän kahden väliseksi”, minä sihahdin saapuessamme metsään. “Sinä lähdet nyt takaisin sinne mistä ikinä tulitkin ja leikit että tätä ei koskaan tapahtunut. Osoitan sinulle armeliaisuuttani vain tämän yhden ainoan kerran – jos näen sinun näyttävän naamaasi täällä vielä kerrankin, voit olla varma, että se jää viimeiseksi teoksesi.”
“Mitä ihmettä sinä puhut?” Seesamin ilme oli sekoitus pelkoa, hämmennystä ja pahastumista. Hän astui lähemmäksi, ja minä liu’utin kynteni esiin. “Päivänsäde, minä rakastan sinua. Etkö sinäkin rakasta minua?”
“Olet harhainen, jos luulet minun koskaan välittäneen sinusta enempää kuin mistä tahansa käyttöesineestä. Olen liikutellut sinua kuin pelinappulaa, mutta siitä huolimatta sinä houkka kuvittelet, että sinulla on ollut tässä pelissä minkäänlaista valtaa.” Jälleen kerran Seesamin tilalla välkähti kuva Kharonista. Tällä kertaa siitä versiosta, jota vihasin koko sydämeni pohjasta. Kanavoin siitä voimaa liikkuessani lähemmäksi kollia. “Olitkin aina vähän yksinkertaisempaa sorttia. Et tainnut koskaan edes tajuta, että sinua pidettiin täällä vasten tahtoasi. Hyväuskoisuutesi tekee sinusta sokean.”
“Ei”, Seesamin nauku oli pelkkä epäuskoinen kuiskaus, ja hänen silmänsä kimmelsivät. “Päivänsäde, et sinä ole tuollainen.”
Kun hän yritti tulla lähelleni, heilautin käpäläni kynnet esillä hänen naamaansa kohti. Tuskainen ulina hätyytti lintuparven lentoon läheisestä puusta. Seesami kompuroi kauemmaksi pyyhkien toisella etutassullaan silmäänsä, joka oli aivan veren peitossa.
“Viimeinen varoitus”, ärisin kollille uhkaavasti. “Jos et lähde nyt, menetät muutakin kuin silmän.”
Seesami vilkaisi minua niin tuskaisen näköisenä ehjällä silmällään, että se sai sydämeni sykähtämään syyllisyydentuntoisesti. Tuska ei ollut peräisin pelkästään kynsistäni. En kuitenkaan antanut epäröintini näkyä ulospäin – halusin Seesamin kauas kaksijalkalastani, kauas minusta. Minun olisi pitänyt pystyä tappamaan hänet tässä ja nyt; olisin voinut perustella sen karkaamisen yrityksenä, mutta kaikki tiesivät, että Seesami ei olisi yrittänyt karata, ei etenkään minun seurastani. Minussa oli kuitenkin jäljellä vielä jokin pehmeä kohta, joka esti minua viiltämästä kollin kurkkua auki.
Vikisten Seesami nousi seisomaan ja lähti hoippuroimaan syvemmälle metsään. Kertaakaan hän ei katsonut taakseen, mutta jostain syystä en itse kyennyt irrottamaan katsettani hänen loittonevasta selästään.

***

Siitä oli jo puolisen kuuta kun olin ajanut Seesamin pois kaksijalkalasta ja valehdellut siitä muille. Siitä ja eräästä toisesta aivan eri tavalla tuskaisesta tapahtumasta. Vaikka elämä oli mennyt eteenpäin – kuten se se aina teki, välittämättä kaikista kauheuksista joita se viljeli ympäriinsä -, ajatuksistani tuhlaantui edelleen säälittävän suuri osa Lyran ajattelemiselle.
Minun ja tyttäreni oli pitänyt tavata Seesamin lähtöä seuraavana iltana. Välimme jälkikasvuni kanssa olivat muutenkin olleet jo pitkään repaleiset sen erään kohtalokkaan yhteenoton jälkeen, kun naaras oli arvostellut asemaani Yhteisön johtajana. Jo siitä syystä minun olisi tehnyt mieli kieltäytyä, mutta jokin pieni osa minussa oli kaiketi toivonut että voisimme saavuttaa jonkinlaisen välirauhan. Loppujen lopuksi, Lyra oli ainoa kissa, jota olin koskaan saattanut kuvitella seuraajakseni.
Olin saapunut tapaamiseen hieman myöhässä. Toivoin yhä, että olisin viitsinyt nähdä vaivaa ollakseni edes vähän ripeämpi liikkeissäni – ehkä olisin ennättänyt paikalle ennen kuin joku oli viiltänyt hänen kurkkunsa auki.
Lyran kuolema oli aiheuttanut Yhteisön keskuudessa järkytystä. Vaikutti siltä, että hän oli ollut pidetty – ainakin jossain määrin enemmän kuin minä. Olin raahannut hänen elottoman ruumiinsa pesälle vähin äänin, ja vielä pesässäkin muiden silmien alla olin pitänyt pakkani hyvin kasassa. Kuitenkin, kun olin päässyt omiin oloihini yläkertaan, rintaani oli alkanut vihloa niin tuskallisesti että olisi voinut kuvitella jonkun repivän sydäntäni irti.
En ollut koskaan halunnut emoksi, en ollut halunnut saada perhettä. Niin oli kuitenkin käynyt, ja suurimmalta osin se oli ollut pettymysten ja kärsimyksen täyteinen tie. Minun siis olisi kaiketi pitänyt olla helpottunut, kun yksi taakka oli poistunut pysyvästi – mutta en pystynyt siihen. Lyra oli päässyt lähelleni, lähemmäksi kuin kukaan muu Keijukaisen lisäksi. Hänestä olisi tullut hyvä jatkaja tehtävälleni, yhteenotoistamme ja sanaharkastamme huolimatta. Teki kipeää ajatella, että se päivä ei koskaan koittaisi.
Lyran kuolemaan liittyi paljon tuskaisia asioita, mutta erityisesti minua häiritsi se, että kuka hänet ikinä olikaan tappanut, oli joku Yhteisöstä. En ollut haistanut paikalla ulkopuolisten hajua. Se merkitsi sitä, että tappaja oli yhä keskuudessamme.

Author: EmppuOmppu

.