Perhopentu
Kirjoittaja: Saaga
Makoilin Ahmapennun vierellä ulkona. Olimme viettäneet paljon aikaa yhdessä ja meistä oli tullut aika läheisiä ihan hetkessä. Minusta kyllä tuntui, ettei Ahmapentu ollut vielä näyttänyt itsestään kaikkea minulle. Se ei haitannut, koska Ahmapentu oli miltei ainoa ikäiseni kissa koko klaanissa. Haukkapennun kanssa en ollut saanut vielä keskustelua aikaiseksi. Tuntui kuin olisin jotenkin liimautunut Ahmapentuun kiinni, sillä hänen mielenkiintoisuutensa jotenkin tuntui tosi koukuttavalta.
“Haluatko tehdä jotain?” kysyin ja katsoin kollin ruskeisiin silmiin.
“Ihan sama minulle”, hän sanoi. Nyökkäsin ja käännyin takaisin selälleni.
“Minusta on mukava katsella pilviä. Ne näyttävät aika erilaisilta”, höpötin turhia. Toisaalta, kun puhuin Ahmapennulle minusta tuntui ettei se ollut turhaa, koska hän kuunteli aina.
“Niin”, kolli vastasi, “Tuo näyttää vähän kukalta.”
“Totta! Tuo näyttää vähän puulta ja tuo näyttää… se näyttää…” en keksinyt sitä sanaa juuri nyt.
“Ketulta?” Ahmapentu täydensi.
“Niin! Juuri niin!” hihkuin innoissani. Hymyilin ja katsoin taas Ahmapentua. Hän ei ollut vielä hymyillyt minulle mutta se ei haitannut. Ehkä hän oli vain vähän ujo. Toisaalta jotkut kissat varmaan vain olivat sellaisia. Elämä mahtoi olla ankeaa, jos ei ikinä hymyillyt. Olin kateellinen Ahmapennun taidolle täydentää lauseitani ja olla niin kekseliäs. En oikein ollut itse kekseliäs tai fiksu.
“Sitten, kun me ollaan oppilaita kai me voidaan yhdessä käydä kävelyllä. Haluan joskus mennä sinun kanssasi joelle. Rakastan jokia. En toisaalta ole koskaan nähnyt sellaista mutta uskon, että rakastan. Olen kuullut vain kauniita kuvauksia joesta. Mitä sinä luulet tykkäätkö joista?” höpöttelin. Iskin kysymyksen kommenttini loppuun, jotta vaikuttaisin kiinnostuneelta hänestäkin enkä vain keskittyisi itseeni kokoajan.
“Kyllä varmaan. Haluan myös käydä kävelyllä kanssasi”, Ahmapentu naukui. Se sai minut todella iloiseksi.
“Oikeasti? Mitä luulet voimmeko sanoa toisiamme ystäviksi? Meillä on suunnitelmia ja olemme viettäneet paljon aikaa yhdessä. Vaikutat kissalta josta haluan ystäväni”, hehkutin hihkuen. Ahmapennun ilmeestä en saanut mitään selkoa mutta toivoin saamani jotain selkoa hänen puheestaan.
“Kyllä, ja samoin”, Ahmapentu naukui lyhyesti. Noista sanoista todellakin sain selvää.
“Jippii!” hihkaisin ja kierähdin tassuilleni. Loikahdin ilmaan ja heiluttelin häntääni ympäriinsä. Olin todella innoissani. Minulla oli ensimmäinen ystävä! Oikeasti!
“Minulla on ystävä!” hihkaisin äänekkäästi. Ahmapentu katsoi minua ilmeellä, jonka osasin jo tulkita. Sillä hän tarkoitti, että hän odotti vain, että rauhoittuisin ja sitten hän haluaisi sanoa jotain. Hiljenin ja pysähdyin kuuntelmaan.
“Taidat oikeasti olla aika iloinen”, Ahmapentu naukui.
“Toivon, että saamme jotkut hyvät mestarit, jotka sitten pitävät yhteisharjoituksia meille”, hän lisäsi vielä. Nyökyttelin.
“Niin minäkin toivon”, sanoin ja katselin leiriä.
“Ehkä saammekin Laventelitaivaan ja Talvikkitakun. He ovat sisaruksia niin varmasti he pitävät yhteisharjoituksia.
“Talvikkitakku on jo mestari”, Ahmapentu huomautti ja heilautti häntäänsä. Huomasin, että hän oli noussut istumaan. En tiennyt missä vaiheessa.
“Totta.”
