Perhopentu
Kirjoittaja: Saaga
Heräsin makuusijaltani. Miukaisin surullisesti etsien emoni lämpöä kunnes muistin, että se oli poissa. Emoa ei enää ollut. Pahinta oli se, etten ollut nähnyt häntä ollenkaan, koska olin avannut silmäni vasta hänen kuolemansa jälkeen. Minulle oli kerrottu, että Kultasiipi oli kuollut niinkuin isänikin Ampiaispisto. Enempää minulle ei kuulemma saanut kertoa. En tiennyt miksi niin oli. Nostin pääni käpäliltäni ja vilkuilin ympärilleni. Olin vasta vähän aikaa sitten opetellut kävelemään mutta otin siitä jo nyt kaiken irti. Nousin makuusijaltani hiljaa ja hiivin minua vanhemman Ahmapennun makuusijan luo. En tarkkaan tiennyt hänen taustastaan mutta sen tiesin, että hänkin oli orpo kuten minä. Asetuin vaanimaan Ahmapennun hitaasti liikahtelevaa häntää ja, kun se heilahti tarpeeksi lähelle ojensin koko pienen kehoni loikkaan ja tartuin häntään todella terävillä pikku kynsilläni. Ahmapentu heräsi vinkaisten mutta lähti heti leikkiin mukaan ja läimäisi minua leikkisästi kylkeen. Lopetimme leikin miltei heti. Ahmapentu oli minua jopa pari kuuta vanhempi. Pari kuuta tuntui tosi pitkältä ajalta, kun olin itse elänyt vain yhden vajaan sellaisen.
“Huomenta”, naukaisin ja Ahmapentu heilautti häntäänsä tervehdykseksi. Hän ei ollut kovin puhelias mutta se ei haitannut minua ihan kauheasti sillä tulimme hyvin toimeen näin.
Tallustelin leirin laidalla etsiskellen jotain keppiä tai kiveä, jota minä ja Ahmapentu voisimme käyttää leikissämme. Olimme keksineet, että voisimme loikloa kohti jotain asiaa ja katsoa kumpi osuu useammin. Idea oli minusta hyvä! Ahmapentu oli aika kekseliäs.
“Täällä on hyvä keppi”, kuulin kollin äänen. Loikin heti hänen luokseen häntä iloisesti heilahdellen ympäriinsä.
“Kivaa! Kumpi aloittaa?” kysyin iloisesti.
“Sinä voit.”
Valmistauduin aloittamaan ja katselin, kun Ahmapentu asetti kepin jonkun matkan päähän minusta. Kyyristyin ja heiluttelin takapäätäni. Hengitin rauhassa sisään ja ulos ja sitten loikkasin. Lensin komeassa kaaressa suoraan kynnet edellä kiinni keppiin.
“Jihuuu!!” huusin ja iloitsin. Seuraavaksi Ahmapentu asettui loikkausasemiin. Hänkin onnistui ja juhlin myös hänen puolestaan. Tuli uudestaan minun vuoroni ja loikkasin. Tällä kertaa en osunut mutta en niinkään harmistunut.
“Hyvä yritys”, Ahmapentu naukui nätisti.
“Kiitos”, vastasin hymyillen. Kehujen saanti tuntui ihanalta. Jatkoimme leikkiämme innokkaasti vaikkakin Ahmapentu oli edelleen aika hiljainen. Pidin hänestä silti. En edes tiedä miksi mutta hän vaikutti siltä, että hänestä tulisi hyvä ystävä.
